Vuorovaikutus on vahva

Luonnolla on voimallinen rooli kirjailija Eeva Heilalan elämässä ja runoudessa.

Kukkiva omenapuu, jäiset karpalot, madon hakkaama kanto – luonto on ehtymätön inspiraation lähde. Luonto antaa suorat kanavat myös vertauskuvien käyttöön. Onhan ihminen osa luontoa yhä edelleen.

– En osaa edes kuvitella omaa elämääni ilman luontoyhteyttä, kirjailija miettii.

Kauneimpia muistikuvia lapsuudesta on hillankukka, joka keikkui isän hatussa hänen saapuessaan sunnuntaiselta suoretkeltänsä. Suo on tärkeä maisema myös isän tyttärelle.

– Olen joskus sanonut, että haluan kuolla hillasuolle saappaat jalassa.

Puhuin omenapuulleni:

Sinähän olet kuin Raamatun Saara,

vanhana synnytät.

Kymmenet kesät valkopukuisena hedelmiä odotit.

Ja nyt se tapahtuu.

Ihmeellisempi olet kuin kansojen hallitsijat

jotka toisiaan sovussa tervehtivät

ja kohta siltoja surutta särkevät.

Kuuntele

siellä mummo jo taivaassa

tuutulauluja hyräilee,

kun kuvittelee pärekorin pienissä ikkunoissa

punaposkipienokaisia näkevänsä.

x x x

Puu, olet ihmistä viisaampi.

Syksyn tultua hyväksyt

hiustesi muuttuneen värin

vartalosi harmauden

yksinäisyytesikin.

Sanoitta opetat minua

harava kädessä kulkevaa naista.

x x x

Karkeaihoisten kivien keskeltä

nousee pihlajapuu.

Syksyisin sen punaisin marjoin

täytettyjen pöytien ääreen

saapuvat tutut päivällisvieraat

ja oksien rasahtelu kuuluu pihalta pirttiin

kun höyhentakkiset ovat aterialla.

Noissa yhteisissä kokoontumisissa

on jotain niin pyhää ja kaunista

että sitä tunnelmaa tekee mieli lainata

meille seisovien pöytien ääressä jonottaville.

x x x

Vielä marraskuussa löydät puolukoita,

kunhan kuljet metsässä silmät auki,

et turhaan halaile puita ja pensaita

vaan kumarrut ja poimit.

Mieluimmin halaan miestä,

sillä ihanampi on ihmisen iho

kuin kaarnainen puunkuori.

Suloisempi miehen syli

kuin toukan takoma kanto.