Vailla katkeruutta

Valokuvasta katsoo ryhmä nauravia nuoria naisia. Kaikilla on yllään harmaa puku, useimmilla myös kokardilla koristettu lipallinen hattu. Muutaman kaulassa pilkottaa Lotta Svärd -järjestön merkki.

Kuvat nostattavat raahelaisen Oili Peuran mieleen hyviä muistoja. Vuonna 1942 käyty lottien radistikurssi on yksi elämän varrelle sattuneista tärkeistä vaiheista.

– Meillä oli siellä niin hyvä porukka. Kaikki tuettiin toisiamme ja edelleen ystävät muistuvat mieleen, Peura kertoo hymyillen.

Hän oli vasta 18-vuotias lähtiessään lottakurssille kouluttautumaan radistiksi. Alaikäisen tytön piti pyytää isältään lupa lähteä.

– Ei isä laittanut vastaan vaan ymmärsi. Meitä oli kahdeksan sisarusta, ja pojat olivat kaikki rintamalla ja tytöt lottina. Olimme isänmaallisesta perheestä.

Lottana oleminen oli nuorelle Oilille jo tuttua, koska hän oli ollut vuosia pikkulottana. Yhä on muistissa, kuinka 17-vuotiasta pelotti, kun hän silloisen kotikuntansa Petäjäveden kirkon tornissa oli yövalvojana.

– Silloin kyllä hirvitti, että mitä jos nyt tulisi hälytys.

Karkussa pidetyn radistikurssin jälkeen hän meni Mikkelin ja Viipurin kautta työhön Seivästölle, joka sijaitsi Karjalankannaksella, vastapäätä tuolloista Leningradia.

Vihollinen oli niin lähellä, että pelko oli jatkuvasti läsnä, vaikka Seivästö ei ollutkaan niitä pahimpia paikkoja. Mielessä pyöri, että vieläkö sieltä kotiin joskus pääsisi.

– Yhtenä yönä meiltä hävisi alueella ollut torni. Venäläiset olivat ilmeisesti ampuneet sitä Leningradista. Aina sitä mietti, että entä jos vihollinen tulee läpi.

Radistin työ oli viestien välittämistä sähkösanomilla ja puheluiden yhdistämistä. Monenlaista sanomaa kulki lottien kautta, ja jatkuvasti piti olla valppaana. Joku päivysti koko ajan.

– Hälytykset tulivat hiljaa, paljon hiljempaa kuin kännykän soittoääni. Aina piti olla korva tarkkana.

– Mutta ranne kyllä pysyi norjana siinä hommassa, nauraa Peura.

Sodan loppuvaiheessa hänet kotiutettiin muiden mukana pois rintaman alta. Pian sen jälkeen solmittiin rauha.

Kotona äiti hävitti sisarusten lottapuvut.

– Pelkäsimme, miten meille kävisi, jos venäläiset saisivat tietää meidän olleen rintamalla lottina.

Peuran nuoruudesta sota vei monta vuotta. Henkinen taakka oli raskas kantaa. Lisäksi hänen veljensä kaatui yhdessä sodan viimeisistä taisteluista.

Katkeruudelle ei naisen mielessä silti ole sijaa, vaan hän on kiitollinen rauhasta, joka Suomessa jo vuosikymmenet on säilynyt.

– Se oli velvollisuus, joka piti hoitaa. Jos joku kysyisi vieläkö lähtisin, niin taitaisinpa lähteä.