91-vuotiaan taiteilijan ideat eivät ole tyrehtyneet ja voimat alkavat palautua vaikean sairauden jälkeen.

Sari Jaa­ti­nen

50 vuot­ta sit­ten, vuon­na 1968 Paa­vo Pyh­ti­läs­tä tun­tui, et­tä vaih­to­eh­to­ja ei enää ol­lut. Tie­tä käy­den tien oli van­ki, va­paa oli vain um­pi­han­ki.

Lau­ra-vai­mo tuki epäi­lyk­set­tä mie­hen­sä rat­kai­sua jät­täy­tyä va­paak­si tai­tei­li­jak­si, mut­ta naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kau­his­te­li­vat.

– ”Se on saa­nu lo­tos­ta hir­ve­ät voi­tot, ei se muu­ten voi­si noin teh­dä”, moni ar­ve­li. Sa­tas­ta enem­pää en ole kui­ten­kaan kos­kaan lo­tos­ta voit­ta­nut, tai­tei­li­ja hy­mäh­tää.

Vai­mo nuk­kui pois vii­si vuot­ta sit­ten. Tai­tei­li­jan koti on hil­jen­ty­nyt, kun eloi­sa, ai­na avu­li­as ja hy­vän­tuu­li­nen kump­pa­ni on pois­sa. Puhe kään­tyy tä­män täs­tä in­nok­kaas­ti mie­hen­sä työs­sä mu­ka­na elä­nee­seen Lau­raan.

– Ker­ran­kin kun oli näyt­te­lyyn läh­tö, Tam­pe­reel­le tai Tur­kuun, hän oli in­nok­kain pak­kaa­ja ja läh­ti­jä. Ja al­ku­ai­koi­na hän is­tui ai­na au­ton kyy­dis­sä, kun kier­te­lin ym­pä­ri Raa­hea piir­te­le­mäs­sä. Oli hy­vin tär­ke­ää, iha­naa, et­tä hän hy­väk­syi työ­ni.

Oman tien kul­ke­mi­nen on vaa­ti­nut si­sua, lu­jaa luon­toa.

– Olen ol­lut ou­to lin­tu, kun en ole ar­kail­lut. Ei tätä hy­väk­sy­nyt juu­ri ku­kaan.

Pyh­ti­lä tie­tää, et­tä hä­nen il­mai­sun­sa ei ole kai­kil­le hel­poin mah­dol­li­nen.

– Jos 2–3 sa­das­ta ym­mär­tää, se riit­tää.

Per­heen elät­tä­mi­sek­si hän maa­la­si ai­koi­naan kau­pun­ki­ku­via Raa­hes­ta, mut­ta teki ”omaa tyy­li­ään” sii­nä si­vus­sa. Raa­he-ai­heet vie­tiin ai­na kä­sis­tä.

– Kirs­ti Mui­no­nen loh­dut­ti, et­tä ovat ne ihan hy­viä ne­kin, Pyh­ti­lä nau­raa.

Omia, it­sel­le tär­kei­tä töi­tä Pyh­ti­lä ei pan­nut al­ku­vai­hees­sa mi­hin­kään esil­le.

Ym­mär­tä­jät oli­vat kau­ka­na, enim­mäk­seen Hel­sin­gis­sä, mut­ta muu­ta­mia yk­sit­täi­siä tu­ki­joi­ta hän mai­nit­see Raa­hes­ta­kin.

Työs­ken­te­ly poh­joi­sen pik­ku­kau­pun­gis­sa piti Pyh­ti­län myös pois­sa hir­mui­ses­ta kil­pai­lus­ta, joka pää­kau­pun­ki­seu­dul­la val­lit­see.

– Oli on­ni, et­tä sain Suo­men Tai­tei­li­ja­seu­ran jä­se­nyy­den. Se on ol­lut ai­ka hyvä jut­tu. Jä­se­nyyt­tä­kin pys­tyi ano­maan vas­ta kun oli pääs­syt vä­hin­tään kol­meen seu­ran jy­ryt­tä­mään näyt­te­lyyn kym­me­nen vuo­den ai­ka­na.

Ko­ti­gal­le­ri­an ke­sä­näyt­te­lyn en­sim­mäi­set maa­lauk­set ovat 60-lu­vun alus­ta, Leh­mi­ran­taa ja kir­kon ku­vet­ta.

Seu­raa­val­la vuo­si­kym­me­nel­lä Pyh­ti­län il­mai­su sy­ve­ni ja tar­ken­tui. Oma tun­nis­tet­ta­va tyy­li al­koi löy­tyä.

– Olen vä­hän hyl­jek­si­nyt näi­tä van­ho­ja maa­lauk­si­a­ni, mut­ta ty­tär­tä ne kiin­nos­ti­vat.

Ty­tär on teh­nyt suu­ru­ra­kan koo­tes­saan isän­sä vii­den vuo­si­kym­me­nen töis­tä lä­pi­leik­kaus­näyt­te­lyn.

Pyh­ti­lä an­toi tyt­tä­rel­leen täy­sin va­paat kä­det – ja on lop­pu­tu­lok­seen erit­täin tyy­ty­väi­nen.

Eri­tyi­nen kii­tos on an­net­ta­va ai­hei­den mo­ni­puo­li­suu­des­ta. Osa te­ok­sis­ta on Pyh­ti­län voi­mak­kaim­man kau­den sym­bo­lis­ti­sia, sy­väl­le mie­leen kai­rau­tu­via töi­tä, mut­ta osa tuo esil­le myös te­ki­jän huu­mo­rin­ta­jun. Vuo­den 2016 maa­lauk­set ovat suo­ras­taan hul­vat­to­mia raik­kais­sa pas­tel­li­vä­reis­sään.

Pa­ras­ta on kui­ten­kin se mie­len­ti­la, jo­hon Pyh­ti­lä ai­na kat­so­jan­sa saat­taa. Se on se­koi­tus har­mo­ni­aa, poh­dis­ke­lua ja iloa sii­tä, kun maa­laus yh­täk­kiä avau­tuu ja pal­jas­taa sa­lai­suu­ten­sa.

Näyt­te­ly: Paa­vo Pyh­ti­län ke­sä­näyt­te­ly – vii­si vuo­si­kym­men­tä va­paa­na tai­tei­li­ja­na. Avoin­na täl­lä vii­kol­la ke, to, pe, su klo 12–18 ja la klo 12–16. Met­ta­lan­ku­ja 15, Raa­he.