Täsä Katinhännän mökisä kortteeras takavuosina ihtekseen eräs ikämies. Soli riehkassu nuorena ympäri mailmaa. Oli liittyny muukalaislekioonaan ja kalistellu sapeleita vaikka misä. Oli asunu Valloisa, ottanu vaimon, saanu sielä pojanki. Oli sitte tullu kotikonnuilleen käpöttelleen vanahuuven päiviksi. Yhtenä kesäsenä päivänä mies siirty ajasta ikkuisuuteen.
Miehen paras kamraati hoiti viimeset palavelut. Sillai oli kaverusten kesken sovittu. Miehen poika oli lentäny rapakon takkaa saattamaan isäukkua hauvan leppoon. Poika oli eläny koko ikäsä Ameriikasa. Ei se solokannu suomen sannaa.
Miehen kamraatilla meni sormi suuhun, ku sei solokannu engelskaa eikä ymmärtäny höykäsen pölläystä mitä poika sille toimitti. Sitte kamraatilla välähti. Ranni oli hamasa nuoruuvesa ollu piikomasa ulukomailla. Rannihan vois toimia tulukkina. Tämmösesä pikku kaupungisa ihimistä jeesataan, ku sille tullee nikarapaikka.
Seuraavana päivänä lekioonalaisen poika tormuutti rannin kans kirkkoherranvirastoon kyseleen hautapaikkaa. Kaikeksi onneksi virastosa oli sattumalta paikalla pappi, joka solokkas engelskaa täyttä päätä. Soli vissiinki ollu nuorena miehenä vaihto-oppilaana Rapakon takana. Pappi tunsi vainajan. Asiat tuli virallisseen oortninkiin suit sait.
Hautauski järijesty heti seuraavalle päivälle. Sitte käynti hautaustoimistosa: valittiin arkku ja kukat ja sovittiin raha-asiat. Kaikki oli valamista ja lekioonalainen pääsi nukkuun ikiunta Haaralaan.
