Juuri nyt Janne ja Ella Henriksson nauttivat Mongolian kesästä, jolloin kuivaa hiekkamaan ilma on hetken puhtaampaa. Mutta palataan ajassa muutama viikko taaksepäin, jolloin Henrikssonit saapuivat toiselle Suomen lomalleen Mongoliassa vietetyn puolentoista vuoden jälkeen.
– Raikkaan ilma hengitys, huokaa Janne Henriksson, kun puheeksi tulee kotimaan parhaat puolet.
Mongolian kaupunkien ilma on osan vuodesta niin saastunutta, että hengitysnaamarit ovat talvella ulkona liikkuessa välttämättömät. Pääkaupunki Ulaanbaatarin laitamilla asuvat köyhät polttavat jurttansa lämpimänä pitämiseksi hiiltä, muoviroskaa ja autonkumeja. Kivihiiltä palaa tehtaissa ja voimalaitoksissa. Poltossa vapautuneet pienhiukkaset heikentävät ilman laatua ja haittaavat näkyvyyttä. Sairaalat ovat täynnä hengityselinsairauksista kärsiviä. Pahiten saasteet vaikuttavat pieniin lapsiin. Kesällä, lämmityskauden päättyessä hengittäminen on helpompaa, mutta Mongolian kuivaan ilmaan on merikaupungin kasvateilla totutteleminen.
Janne ja Ella Henriksson päätyivät Ulaanbaatariin lähetysjärjestö Kylväjän toimesta. Ajatus lähetystyöstä tuli ensimmäistä kertaa mieleen noin viisi vuotta sitten opiskeluvuosina, jolloin asiaa kypsyteltiin ja muutaman mutkan kautta Kylväjän kohteista valikoitui Ulaanbaatar.
– Olemme molemmat opettajia ja pohdimme sitä, missä lahjoistamme voisi olla eniten hyötyä. Totesimme, että Suomen koululaitos todennäköisesti tulee pärjäämään myös ilman meitä. Halusimme päästä auttamaan jonnekin, missä kristinuskoa tunnetaan vähän, Henrikssonit selvittävät.
Kiinan ja Venäjän välissä sijaitseva, harvaanasuttu Mongolia on suurimmaksi osaksi kuivaa puutonta aroa tai autiomaata. Perinteinen elinkeino on ollut paimentolaisuus, mutta moderni aika on saavuttanut myös kaukana kaikesta sijainneen maan. Suurkaupungin keskustassa kohoavat pilvenpiirtäjät, kaupungin laidoilla kumpuilevat pienet jurtat. Siellä täällä näkee yhä merkkejä kommunistisesta ajasta neuvostohenkisine rakennuksineen. Kansainväliset yritykset ovat tuoneet Ulaanbaatariin länsimaalaisen tuulahduksen ja ihmisiä ympäri maailmaa. Eriarvoisuus, köyhyys ja alkoholismi ovat muutosten keskellä myllertävän Mongolian ikäviä puolia.
Ihan aluksi Henrikssoneilla oli Mongoliassa edessään vuoden kielikoulu, jotta he pystyisivät kommunikoimaan paikallisten kanssa. Viime keväänä alkoivat varsinaiset työt. Englannin opettajaksi opiskellut Janne on tarjonnut paikallisissa kouluissa opettajankoulutusta ja mentorointia tuodakseen suomalaisista kouluista tuttuja hyviä opetusmetodeja paikallisten tietoon. Hän on itse antanut myös muutamia näytetunteja. Noin kerran viikossa Janne keskittyy sähköposteihin ja muuhun toimistotyöhön Kylväjän paikallisessa toimistossa. Henrikssonit ovat ottaneet vastuulleen myös paikallisen seurakuntansa lapsi- ja nuorisotyötä. Ella vetää nuorten musiikkikerhoa, joka vastaa muun muassa jumalanpalvelusten säestyksestä. Hänen harteillaan on myös Kylväjän Mongolian kentän viestintävastuu.
Antoisimpia paloja omassa työssä ovat ne hetket, jolloin oma panos näkyy konkreettisesti lasten ja nuorten ilona. Kuten lasten diakoniapäivässä, jossa paikalliset köyhien kotien lapset haetaan suihkuun ja parturiin. Heille tarjotaan ruoka ja yhteinen leikkihetki.
– Hetken ajan lapset saavat olla vain lapsia, Ella Henriksson sanoo.
Henrikssonit myöntävät, että köyhyyden ja eriarvoisuuden näkeminen saa joskus aikaan riittämättömyyden tunteita. Täydet kauppakassit ahdistavat, kun samalla kadulla ihmiset tonkivat jätteistä mahdollista myytävää.
– Ylitsepääsemätön tunne siitä, etten voi auttaa kaikkia ottaa joskus valtaansa. Mutta olen ymmärtänyt, etten voi kaikkia pelastaa. Koetamme tehdä sen minkä voimme, Ella Henriksson miettii.
Toisaalta paikallisten vilpitön halu auttaa myös toisiaan auttaa jaksamaan vaikeidenkin hetkien äärellä. Vieraanvaraisuus ja yhdessä tekemisen into on tyypillistä myös kaikkein köyhimmälle väestölle.
Osa Kylväjän työtä ovat Suomen ulkoministeriön rahoittamat kehitysyhteistyöprojektit, joissa yksinhuoltajaäitejä työllistetään ja liikuntavammaisten naisten terveyspalveluita pyritään parantamaan. Henrikssoneja harmittaa kehitysmäärärahoihin kohdistuvat leikkaukset. Monen paikallisen leipä on kiinni projekteissa, joiden jatko on nyt pohdinnan alla.
Henrikssonit sanovat ymmärtäneensä, että lähetystyöhön tarvitaan kaikenlaisia ihmisiä monenlaisine lahjoineen. Heidän neljän vuoden pestistä on vielä vuosia edessäpäin. Jatkosta he eivät vielä osaa sanoa, mutta elämä Mongoliassa on myös avannut silmät arvostamaan itsestään selvänä pitämiään asioita uudella tavalla. Niin kuin Suomen kaunista luontoa, kaupan tuoretta ruokaa, toimivaa liikennettä, yhteiskuntaa sekä ystäviä ja perhettä, joiden läheisyyttä kaukana Mongoliassa usein kaipaa.
– Onneksi on netti ja Skype, Janne Henriksson kiittelee.