Tänään ilmestyvä raahelaisen Aki Pulkkasen kirjoittama Gunilla ja kummat kertomukset -kirja on komea sekoitus kansanperinnettä ja kihisevän kiehtovaa kaupunkihistoriaa.
Yksiin kansiin kootut sata pohjoispohjalaista kummitusjuttua muuttavat jopa peruuttamattomasti omaa käsitystä tietyistä rakennuksista.
Pulkkasen rajaus on tehokas: monet tarinat on sijoitettu tiettyyn rakennukseen. Samalla kirjoittaja on päässyt käsiksi itse rakennukseen ja sen historiaan. Faktaosiot rytmittävät kummitusjuttuja ja samalla täydentävät tarinoita erinomaisina ajankuvauksina.
–Kirjan luettuaan tietää aika lailla Raahen historiasta. Vähän piti varoa, ettei tästä tule oppikirja, sillä kyllä siellä on opettaja-Pulkkanenkin hyvin mukana, naurahtaa Raahen lukion kuvataideopettajana työskentelevä Pulkkanen.
Kirjan muusaksi voi hyvällä syyllä nimittää Pulkkasen Anna-Liisa-mummua, joka on tuntunut ohjanneen kirjoitustyötä haudankin takaa.
Hänen hurjat tarinansa naulasivat pikku-Akin sisaruksineen mummulan pirtinpöydän ääreen.
–Mummu oli ilmiömäinen kertoja. Kaikkeen siihen jännitykseen liittyi mummun turvasanat: Joka unia uskoo, se varijuaan pelekää. Erinomaista mediakasvatusta.
Kummitustarinoita vastaanottaessaan ja ylöskirjatessaan Pulkkanen oli avoimen utelias. Ei ole edes väliä, uskooko kertomuksiin vai ei. Hyvä tarina on hyvä tarina.
–Suhtaudun kummituksiin samalla tavalla kuin Lordi Byron. En usko kummituksiin, mutta pelkään niitä.
Raahen kuuluisin kummitus Gunilla on saanut luonnollisesti paljon tilaa kirjassa. Gunilla-nimen on muuten antanut kirjailija Jussi Talvi.
–Nimi on mainittu eräässä Talven kirjoittamassa novellissa vuodelta 1947. Teksti on julkaistu jossakin lehdessä. Jos joku on nähnyt sen, ilmoittautukoon, Pulkkanen pyytää.
Kirja on tehty käytettäväksi, monien tahojen hyödynnettäväksi.
Pulkkanen näkee tarinoissa valtavasti käyttövoimaa kaupungin matkailuun ja markkinointiin.
–Kun paikalla on tarina, ihminen juurtuu siihen eri tavalla. Aletaan suhtautua rakastavammin ja arvostavammin. Sama koskee päättäjiä: jos ei ole lukenut Paulaharjun Vanha Raahe -kirjaa, miten voi tehdä kunnallispoliittisia päätöksiä Raahessa, Pulkkanen kysyy.
Pulkkanen ei tunnu kirjoittaneen kirjaa Raahe-seuran puheenjohtajana ja siten kotiseudullisesta velvollisuudentunnosta, vaan silkasta omasta mielenkiinnostaan. Siksi lopputulos onkin onnistunut. Samalla tuli tehtyä arvokasta tallennustyötä.
–Osa näistä tarinoista olisi ollut katoavaa kansanperinnettä ja suorastaan huusivat tulla tallennetuksi. Kirjaston kotiseutuhuoneessa olen viihtynyt paljon, se on uskomaton paikka.
Pulkkasesta löytyy aimo annos kansantieteilijää. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua uuspaulaharjulaiseksi, sillä Samuli Paulaharjun eloisa tapa kuvata kansan elämää on hyvinkin sukua Pulkkasen tavalle kirjoittaa.
Tarinat pursuavat perimätietoa, tapakulttuuria ja maalaa vaivatta silmien eteen kuvatut tilanteet ja ihmiset. Teksti on samalla helppolukuista ja jutut lomittuvat toisensa lomaan luistavasti. Historiatiedot yllättävät: paikalliseksi luultu legenda onkin saanut alkunsa vaikkapa 1600-luvun Ruotsista.
–Liftaritarinat ovat yksi urbaanin legendan tyyppi. Niitä on kerrottu monessa paikassa. Ja jos se tuo tylsälle tieosuudelle merkityksen, onhan se hienoa.
Faktaosuudet eivät lähde laajenemaan liiaksi, vaan ovat hyvänkokoisia suupaloja. Ne uppoavat lukijaan samalla teholla kuin varsinaiset jutut.
Kirjan piirroskuvitus on Pulkkasen omaa käsialaa. Hanna Tenkula on taittanut kirjan kauniisti ja tyylikkäästi.
Gunilla ja kummat kertomukset -kirjaa saa Raahen museoista, Langin Kauppahuoneelta ja Suomalaisesta kirjakaupasta.
