Tutustuin Esko Hemmilään Tornion maihinnousutaistelujen 60-vuotismuistojuhlassa 2004 kesällä.
Hän oli syntynyt Oulaisissa 10.11.1923 ja teki siviilityönsä metsähoidonneuvojana.
Esko oli sosiaalinen mies ja työnsä puolesta vieraili lukuisissa taloissa toimialueellaan.
Sotiemme 1918 ja 1939–1945 veteraanien asia oli Eskolle tärkeä. Pyydettäessä hän kertoi sotakokemuksistaan vaikka tv-kameroiden edessä.
Sain haastatella Eskoa kirjojani varten useita kertoja ja kerran saksalaiselle tv-ryhmälle. Hänen ydinviestinsä oli, että sota tekee ihmisestä raa´an.
Heinäkuussa 2005 jututin Eskoa hänen kalakämpällään Yppärin Elävisluodossa.
Veteraani huolehti haastattelijastaan – varoitti petollisen liukkaista rantakivistä ja tarjosi kalaa. Vielä ikämiehenä Esko kalasti merellä omalla veneellään.
Haastattelujen tuoksinassa söimme kalaa. Eskon kalansyöntitaito oli kehittynyt huippuunsa. Kala meni sisään suupielestä ja toisesta lensivät ruodot kuin konekiväärin hylsyt.
Esko Hemmilä taisteli jatko- ja Lapin sodassa konekivääri- ja panssarintorjuntaryhmän johtajana. Eskon jatkosotakokemukset tallentuivat romaaniini Tyttö ja sotilas, jonka sotilaan esikuva on Esko itse. Sotilasarvoltaan Hemmilä oli kersantti.
Tapasin Eskon viimeisen kerran viime vuoden lokakuussa.
Kyläilin hänen luonaan ennen Pyhäjoen kirjastokeikkaani, jonne hän lähti mukaan. Silloin 92-vuotias veteraani halusi väen väkisin auttaa minua ja kantoi kirjalaatikkoni autosta kirjastoon. Painava laatikko kulki teräsvaarin olalla kuin tyhjä.
Tätä muistokirjoitusta laatiessani tarkastin faktoja Pyhäjoen veteraanimatrikkelista ja näin, että Esko Hemmilälle on myönnetty useita kunniamerkkejä sotilasansioista.
Näistä merkeistä hän ei koskaan puhunut minulle mitään. Tämä, mistä hän ei puhunut, kertonee hänestä eniten.
Kunnia ja rauha isänmaallisen veteraanin muistolle.
Kirjoittaja on kirjailija ja Esko Hemmilän ystävä.