Päivä alkaa hyvin yleensä joka päivä, joka aamu. Kun ei ole liian kiire, se alkaa hyvin hitaasti. Rakastan hitaita aamuja.
Aamulla sanomalehdet sänkyyn ja mukillinen teetä. Näin olen toiminut viime vuoden ajan eli eläkkeelle jäätyäni. Päätin, että otan mahdollisimman vähän aamuvelvollisuuksia. Tosin mummovelvollisuuksia joskus on: lasten viemistä päiväkotiin ja jos he ovat sairaana, menen hoitamaan, että vanhemmat pääsevät töihin.
Olen innostunut kaikesta. Elämästä. Maailmasta.
Minua huolettaa lapset ja nuoret ja heidän tulevaisuutensa, ei vain omieni. Kuinka paljon on nuoria, joilla ei ole mitään elämässään, jotka putoavat tyhjän päälle. Lapsiin kohdistuva välinpitämättömyys huolettaa. Viime aikoina on sattunut rankkoja juttuja.
Rakastan elämää. Se on niin kokonaisvaltainen juttu. Ihmisiä, luontoa, liikkumista – että pääsen liikkeelle.
Harrastan lapsenlapsiani (naurua), käsitöitä ja sisä- ja ulkoliikuntaa. Kesäisin melontaa, talvella hiihtoa. Hyötyliikuntaa. Auto käynnistyy meillä hyvin harvoin. Reppu selkään ja liikkeelle.
Kotona on hyvä olla, mutta ei voi olla vain kotona. Tämä koti on meillä niin kauan kuin jaksamme kavuta yläkerran makuuhuoneeseen. Toivottavasti voimme asua tässä mahdollisimman pitkään. Olemme asuneet Niemelänkadulla vuodesta 2000. Olin Kreikassa lomalla kun mies lähetti tekstiviestin: "Ostin talon".
Muistan, kuinka minua pyydettiin 59-vuotiaana töihin. Se oli viimeisten työvuosieni merkkitapaus. Olin sitä ennen ollut noin kolme vuotta yrittäjänä kun minua pyydettiin takaisin entiseen työhöni oppisopimusvastaavaksi.
Perheeni on tärkeintä. Sen perustana on pitkä avioliitto, 40 vuotta tuli täyteen viime vuonna. Mies, kaksi lasta, miniä, vävy ja viisi lastenlasta. Suhteemme ovat kiinteät. En voi kuvitella, että kuluisi viikkoakaan, etten kuulisi lapsista.
Yksin ollessani nautin äänistä tai hiljaisuudesta, riippuu tilanteesta. Luen, kuuntelen musiikkia tai olen tekemättä mitään.
Tulevaisuudessa haluan, että jalkani nousee. Haluan pitää huolta, että näin on. Pyrin vaikuttamaan niihin asioihin joihin voin.
Ihmisten kohtaaminen on aina yhtä mielenkiintoista. Olen oppinut kuuntelemaan ihmisiä, sen on asiakaspalvelutyö opettanut. Haluan kohdata ihmiset kasvotusten, en ole somettaja. Se on minun juttuni.
Olen oppinut olemaan menemättä kaikkiin tilanteisiin suinpäin. Olen ikuinen maailmanparantaja ja oikeudenmukaisuuden peräänkuuluttaja. Olen oppinut, että ihan kaikkeen ei voi vaikuttaa. Ehdoton oikeudentuntoni tahtoo aina nostaa päätään, mutta vuosien myötä olen oppinut tiettyä harkintaa.
Nukkumaan mennessä otan yleensä kirjan käteen. Yöpöydällä saattaa olla monta kirjaa kesken. Siellä on jotakin syvällisempää ja kaksi dekkaria.
Elämäni on tasapainossa tällä hetkellä. Jos pitäisi piirtää elämäni viiva, se olisi sahalaitainen. En tiedä olisinko edes tyytyväinen jos pystyisin piirtämään elämästäni suoran viivan.
Faktaa:
Aila Laitila syntyi 1954 Paavolassa.
Asuu Velkaperällä Raahessa.
Perheeseen kuuluu aviomies Jouni, kaksi lasta ja viisi lastenlasta.
Työskennellyt vajaat 20 vuotta ravintola-alalla. Jäi eläkkeelle Raahen koulutuskuntayhtymästä oppisopimusvastaavan tehtävästä.
Juttusarja Oikiat raahelaiset
Juhlistamme Raahen 370-juhlavuotta julkaisemalla haastattelusarjan oikioista raahelaisista. Juttusarjan oikia raahelainen on Raahessa asuva ja elävä henkilö, jonka tarinaa ei ole vielä paikallislehden sivuilla ehditty kertoa. Hänen ei tarvitse olla avojalakanen raahelainen, vaan haluamme kertoa tämän hetken raahelaisuudesta.
Sarjaa varten otamme mielellämme vastaan ehdotuksia haastateltavista, jotka edustavat tämän päivän Raahea ja joiden olemus saattaa olla monellekin tuttu, vaikka hän ei varsinainen tuttava olisikaan. Kenen haastattelun haluaisit Raahelaisesta lukea? Lähetä vinkki haastateltavasta sähköpostitse osoitteeseen toimitus@raahenseutu.fi