Olisi se voinut mennä niinkin, että Mari Ylikärppä painelisi kanttorina urkujen pedaaleja jossain pohjoissuomalaisessa seurakunnassa.
Sen sijaan Marista tuli laulaja, jonka kappaleiden tahtiin mennään foxia ja valssia.
Kanttorin ura katkesi Oulun konservatorion pääsykokeisiin. Mari oli lukion jälkeen opiskellut Rovala-opistossa musiikkia ja valmistautunut pääsykokeisiin huolella.
Soitto-osuudet menivät hyvin, mutta kun raati alkoi jututtaa, Mari jäätyi.
– Raati pyysi minua laulamaan jonkin virren. Yhtäkään virttä ei tullut mieleeni, joten se oli siinä. Heti kun salin ovi sulkeutui perässäni, virsiä tuli mieleen vyörymällä.
Artistin itsetuntoa rakennettiin tulevina vuosina monin tavoin ja eri yhteyksissä.
Mari pärjäsi hyvin toisen asteen opiskelijoiden SAKU-kulttuurikilpailuissa laulamalla ja soittamalla. Tietotekniikkamekaanikoksi valmistuttuaan hän työskenteli Aspo Compilla Oulussa.
Sininen huvimaja -kilpailussa Mari voitti naisten sarjan vuonna 2008 ja hän levytti sarjojen voittajien kanssa yhteisen sinkun.
– Siinäkään kohdassa ei tullut vielä ajatusta, että wau, mä olen laulaja. Vaikka se oli ikuinen haaveeni, se meni jotenkin aina ohi. Ei tullut otettua osaa Tangomarkkinoihin, vaikka monta kertaa ajattelin.
Mari irtisanottiin tuotannollisista ja taloudellisista syistä 12 vuoden työputken jälkeen.
Sitten täyteltiin lappuja työvoimatoimistolle ja emännöitiin karaokeiltoja siellä ja täällä.
Isosisko Marja-Liisa oli laulanut pitkään Iin Laulupelimanneissa ja vetäisi sinne sisarensa Maaritin ja myös Marin. Sitten oltiinkin yhtäkkiä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla ja päästeltiin kansanmusiikkia täysin palkein.
– Se oli mukavaa ja vaikutti paljon musiikilliseen kehittymiseeni, siihen miksi minusta tuli tällainen. Keikkaa oli paljon markkinoista palvelukoteihin.
Uusi työ löytyi Autokeiltaalta Iistä ja pelimannien kanssa keikkailu piti jättää. Mari myöntää tuntevansa pientä kaihoa, jonka kansanmusiikki jätti sisuksiin.
Sitten tuli hiljaista pitkäksi aikaa. Marin haitari pysyi laatikossaan ja keräsi pölyä.
Teatteri – Iin Näyttämöyhdistys – nosti Marin takaisin mikin varteen. Hän lauloi ja näytteli monissa musiikkituotannoissa ja sai taas uudenlaista varmuutta.
– En ollut lavalla yksin. Toiset toivat turvaa. Yhteistyö toimi hirveän hyvin, se oli turvallista.
Kalenteriin kirjautui satunnaisia keikkoja ja karaokeiltoja. Kaikki luisui kohti vuotta 2011, jolloin Mari kohtasi raahelaisen hanuristin Esa Mathlinin ensimmäisen kerran. Ehkä sitä ei olisi tapahtunut, jos Marista olisi tullut kanttori.
Kihlattunsa Esan kanssa Mari sanoo saavuttaneensa unelmansa, oman pitkäsoiton.
Kakkoskotinsa keittiön pöydän ääressä Kopsassa Mari sanoo, että levyntekoprosessin jälkeen takki on niin tyhjä, että musahommat voisi vaikka lopettaa. Niin iso juttu oma levy on.
– Kaikki mitä tulee tästä eteenpäin on pelkkää plussaa.
Kuun kimallus aalloilla -levyllä on 14 kappaletta, joista 12 on Veikko Juntusen säveltämää, kaksi Esan. Raahelaisväriä levylle tuo Esan haitarinsoiton lisäksi basisti Jari Sipilä. Rumpuja soittaa Jukka-Pekka Keränen ja koskettimia Rauno Pelkonen.
Esan säveltämät kappaleet Sydämen aarteet ja Tanssilavan taikaa on sanoitettu yhdessä Marin kanssa. Kaksi kappaletta on säveltänyt Matti Kalliokoski, mutta suurimman osan Jukka Lahti.
– Jukka soitti kun olimme viime elokuussa menossa keikalle Hopeaperän caravan-alueelle. Olin tehnyt kolmen kappaleen sinkun ja hän oli tykästynyt siihen. Jukka halusi tietää kuinka vakavissani olen, Mari kertoo.
Levyn kappaleista tuli siitä erikoisia, että Mari pystyi löytämään jokaisesta osumia omaan elämäänsä.
– Veikko oli läsnä studiossa ja yhdessä viilasimme niitä. Lauluäänitykset alkoivat syyskuun lopulla ja marraskuun alussa levy oli valmis ja menossa painoon. Siihen keskityttiin tosissaan.
Simojokivarressa, lähellä Ranuan rajaa Valajanaavalla, on Marin syntymäkoti.
Sisarusparven nuorimmainen kuunteli sitä mitä isommat edellä. Ensimmäisiä tuntuvia musiikkikokemuksia oli Anja Niskasen LP-levy Ollaan hiljaa vain ja Jonnan Minttu ja Ville -kasetti.
– Kylätansseissa haitari soi. Kotona ja sukujuhlissa laulettiin Väliaikaista ja Kultaista nuoruutta.
Viimeksimainitusta Marilla on koominen muisto. Hän istuu huoneensa lattialla seitsemänvuotiaana ja leikkii barbeilla. Toinen on Ken-tyyppinen hirvitys ja toinen monissa leikeissä kulahtanut tyttönukke.
– Nuket lähtevät tansseihin ja laulu, jota he tanssivat kuuluu näin: Ei kultainen nuoruus jää unholaan..., Mari nauraa.
Yläastelaisena Mari pääsi Kemin musiikkiopistoon opiskelemaan haitarinsoittoa. Kavereiden mankoissa soi sen ajan rokit, popit ja hevit.
– Kotona kun isä laittoi soimaan Jaakko Teppoa, kuuntelin sitä mieluummin. Ehkä se johtui vähän räävittömistä sanoituksistakin. Mielikuvitushan on paras viihdyttäjä.