Erinomaisen virkistävää pitkästä aikaa nähdä nuoren taiteilijan näyttely, jossa ollaan niinkin ytimessä kuin yhdessä sipulissa.
Henkilökohtaisesti juutuin raumalaisen Ilkka Ahon (s.1990) näyttelyssä juuri sipuliin. Kuinka uhkarohkeaa, lähes vaarallista on maalata yksi asia, sipuli. Kaikki sen lukemattomat sävyt ja vivahteet puhtaasta kullasta palaneeseen ruskeaan. Maalata niin, että tuoksu tuntuu. Maalata niin, että katsoessa tietää, miltä tuo kasvis tuntuu kädessä.
Aho onnistuu perinteikkäästi, "venäläisesti" juuri sipulissa. Ja siinähän on kaikki, koko elämä kerroksineen, joita me silmät vesissä kuorimme. Mitä vähemmän kankaalla on aiheita, sitä enempään tekijä tuntuu yltävän.
Realismi on vaikea laji, sillä tällainen on ihminen, että kun joku pyrkii maalauksella näköiseen, olkoon se kuinka romanttisesti sävytettyä tahansa, siitä alkaa etsiä virheitä. Maalauksilla on kuitenkin oma todellisuutensa, siksi Ahon maalauksissa kannattaa katsoa värejä, asetelmien harmoniaa, lasia. Repin-instituutin vaikutus näkyy.
Pakko väittää, että Aho on romanttinen taiteilijasielu. Kohtaaminen yön mustassa sametissa voisi olla rakastavaisten leiskuntaa, mutta Aho sijoittaa tyynesti kankaalle lusikan ja pienen viinalasin. Huikean kaunis työ, ja onko mitään niin ihanaa kuin esine?
Ahon asetelmissa onkin juuri tämä: se kannustaa katsomaan ja syventymään yhteen asiaan kerrallaan. Miltä näyttää sitruuna, leipä, omena? Mitä ne ilmentävät? Miksi tuo yksi luumu on kauempana noista kahdesta muusta?
Asetelma kertoo ja puhuu yllättävän paljon ja nostaa esiin lukemattomia kysymyksiä. Kuka on kaatanut pullosta? Mitä tässä äsken on sanottu, mitä tehty?
Jotain riivaavaa asetelmien järkkymättömyydessä on. Eikö Helene Schjerfbeck maalannut sitruunoitaan vuosikausia? Valo ja teräs, myrskylyhty ja hehkulamppu on lähes valokuvantarkka tutkielma valon evoluutiosta.
Asetelmien rinnalle Aho on ripustanut fantasiamaisia ihmiskuviaan. Niissäkin on jotakin asetelmallista, mutta monet ovat unenomaisia, kuun valoon asettautuneita olentoja.
Istuva alaston punaisessa huoneessa on realistisimmasta päästä Ahon ihmiskuvausta. Myös Naisen muotokuva kiinnostaa ja herättää ajatuksia.
Impressionistisemmat, pienet maisemakuvaukset täydentävät kokonaiskuvaa Ahosta öljymaalarina. Kierrettyäni näyttelyn muutamaan kertaan palaan takaisin maalaukseen numero 36. Sipuliin. Se olisi riittänyt minulle.