”Hiihto on etenemistapa, jossa liu´utaan (yleensä lumella) eteenpäin suksilla ja usein lisäksi hallitaan liikkumista sekä työnnetään vauhtia sauvoilla.” Näin määrittelee Wikipedia hiihtämisen.
Kuulostaa helpolta teoriassa. Lunta on siis hyvä olla suksien alla. Jos lunta ei olisi, niin suksiin tarvittaisiin rullat ja alle asfaltti. Tai voihan sitä hiihtää muovin päällä ja miksei hiekankin. Vedessä ainakin voi hiihtää. Tosin en ole kokeillut muuta, kuin lumen päällä hiihtämistä ja jään.
Harvoin hiihtämiseni on ollut sulavaa liukumista. Enempi se on ollut lipsumista eteen ja taakse, tai lumen paatamista suksien pohjiin. Hyvä olisikin, jos se kuuluisa ”joku muu” voitelisi sukset, ja voideltuja suksia olisi valmiina joka kelille. Aika on tainnut ajaa ohi kynttilän pätkällä voitelemisesta. En kyllä edes muista mihin kohtaan sitä laitettiin.
Alakoulussa ei talvella tehty muuta kuin hiihdettiin, eikä suinkaan valmiita latuja, vaan ladut tehtiin itse umpihankeen. Hiihtopäivänä sukset oli syytä tuoda kouluun, sillä muuten ne piti hakea kotoa. Tai sitten piti hiihtää toisen maailmansodan aikaisilla tervatuilla, käsin veistetyillä puusuksilla ja rottinkisauvoilla, taivaanikuisilla ainakin.
Ennen hiihtolomaa olivat koulujen väliset hiihtokilpailut. Me olimme harjoitelleet lumien tulosta asti, joten tulihan niitä palkintoja. Yhden kerran minäkin olin tuomassa kiertopalkintoa kilpailujen tuomisina.
Sen muistan, että ilma kisoissa kihisi sakeana jännityksestä ja suussa maistui veri. Loma taisi sattuneesta syytä mennä vähemmällä hiihtämisellä.
Tavallisesti lähden kotoa suoraan pihasta hiihtämään merelle tai pellolle. Kaikista tärkeintä on lämmin vaatetus, kintaat ja karvalakki. Oikein hyisen tuulisella pakkaskelillä, ilman kunnon kamppeita, on turha yrittää meren jäälle.
Edelleenkään en tarvitse valmista latua, tokihan se helpottaa etenemistä, mutta välttämätöntä se ei ole. Kun paarustan pellolla umpihangessa, niin tiedän ainakin hiihtäneeni.
Hiihtolomaviikolla voin hiihtää vaikka lomaa ei olekaan. Lunta hiihtämiseen saisi olla metrin verran. Silloin voisin hiihtää taatusti omia latuja. Tai sitten voisin kiertää valmista rinkulaa ympäri, ja taas ympäri edessä hiihtäjän takana, ja perässä hiihtäjän edessä.
Mutta, kun hiihto on etenemistapa, vapaamuotoinen sellainen, niin ehkä hiihdän läheiseen saareen, kaadan kahvia termarista, katson auringonlaskua merenkannen yllä ja mietin, että kyllä sentään elämä on ihanaa.