Marraskuu on aina ollut minulle vaikeaa aikaa. Pimeät ja lumettomat illat painavat mieleni alas. Haluaisin kömpiä luolaan talviunille ja herätä helmikuussa, kun aurinko paistaa komeasti keväthangille ja kutsuu hiihtämään loputtomilla meren aavoille.
Alakuloisuus kuuluu sisäiseen vuodenkiertooni. Se tulee takuuvarmasti joka syksy ja haihtuu vuoden vaihteen purppuranpunaisiin taivaanrannan väreihin. Vuoden vaihtuessa tuntuu kuin kaikki luonnossa olisi pysähtynyttä, lumen jääkiteet vain pilkahtelevat ja heijastavat ajattomuuden tuntua. Vuodenvaihteessa myös mieleni on pysähtynyt luonnollisen meditatiiviseen tilaan.
Mutta vielä syksyllä möyritään pohjamudissa toivoen, että uuden mutanaamion takaa kukaan ei tunnistaisi. Silloin kaikki ympärillä tuntuu ärsytyksiltä. Jokainen sana tuntuu kritiikiltä ja jokainen teko on stressaava. Siihen ei auta kellojen siirtely tai kirkasvalolamput. Siihen auttaa, kun saa olla rauhassa ja hiljentää omaa rytmiä samaan luonnonrytmin kanssa. Silloin on aika laskeutua sisään itseeni.
Suon itseni reagoida vuodenaikoihin ja sääilmiöihin kuten reagoin. Ajattelen, että minulla on ilmapuntari ja kalenteri ihon alla. Kuinkahan moni muu maailmassa on yhtä herkkä vuodenajoille ja matalapaineille kuin minä? Matalapaine saa energiatasoni laskemaan ja korkeapaine vastaavasti saa sen nousemaan. Kun pitkän, tuhruisen ja tihkusadetta vihmovan jakson jälkeen aurinko nousee kirkkaalle taivaalle, olen kuin uudesti syntynyt. Silloin lähden loputtomille kävelyretkille kohti horisontin ylle kierähtävää aurinkoa kohti.
Viime aikoina ihon alle on rakentunut jotain uutta, nimittäin ilmastoahdistus-anturi. Se on mitä ilmeisimmin synkroniassa kollektiivisen aika-avaruuden ilmastoahdistus-kentän kanssa.
Kuinka paljon omat mielenliikkeemme ja tunteemme seilaavatkaan ilmaston mukana? Voisiko tämän huomioida jotenkin yhteiskuntamme rakenteissa. Syksyllä ja talvella voisimme nukkua hieman pitempään ja mennä töihin hieman myöhemmin. Kesällä taas voimme tehdä vähän enemmän. Toki kaikilla aloilla tämä ei onnistuisi.
Onneksi meistä kaikki eivät ole ilmapuntareita, vaan osa meistä on alumiinilla vuorattuja heijastimia ja urbaaneja selviytyjiä. Yhteiskunta on kuitenkin rakennettu jollekin muulle pohjalle kuin luonnollisille rytmeille,mikä on sekä hyvä että huono juttu.
Joulun aikaan matalapaine ja ahdistus kulminoituvat jouluhärdellin mielettömyydessä ja vouhotuksessa. Juuri silloin pitäisi sytyttää pari kynttilää, ottaa lasi glögiä ja istua hiljaa kiikkustuolissa tuijottaen tulen lepatusta ja levätä sisäisessä joulurauhan tunteessa.