Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -kirjan mukaan tällä paikalla asui 1800-luvun puolivälissä merimiehiä. Myös monet naapurit Kirkkokadulla ja Saaristokadulla ansaitsivat elantonsa maailman merillä. Raahe oli 1860-luvulla Suomen johtava merikaupunki ja noin puolet kaupungin asukkaista sai elantonsa merenkulkuun liittyvistä ammateista.
Flaku kutsui herneen ottoon
Kun merimiestalon (nyk. Pakhuusin museo) flaku liehui komeana ja kutsuvana raikkaassa merituulessa, monen joutilaana hummanneen merimiehen vanha veri nousi ja merenkävijä asteli jälleen kerran merenrantataloon ottamaan pestiä eli fyyryä uudelle matkalle. Mies sanoi vain ottavansa hernettä. Olihan hernekeitto hyvin tavallista sapuskaa purjelaivoilla.
Monet komeat rengitkin, jotka olivat maalta tulleet patruunia palvelemaan päästäkseen tulevaisuudessa merille, astelivat rantatalon lipun alle ja pistivät puumerkkinsä paperiin. Skogmanin Jaako mittakeppeineen oli merimieshuoneessa heitä mittaamassa ja punnitsemassa kirjoihin panoa varten. Ensikertalaisten piti seuraavana päivänä käydä Raatihuoneessa vannomassa merimiesvala.
Evästä mukaan merimatkalle
Tavattomat ruokavarastot piti haalata isoon kaukamerille lähtevään laivaan. Maalaisilta ostettiin lihaa ja läskiä. Laivapatruunin omia elukoita teurastettiin. Lisäksi ostettiin eläimiä ja teurastettiin. Suolattiin lihaa ja läskiä monet suuret ammeet täyteen. Kuukausimäärin leivottiin merimiesten eväsleipiä. Kyläneukot tulivat jo kahdelta, kolmelta aamulla leipomatupaan puurtamaan. Kaiket aamupäivät kuului tuvasta ison leipomapöydän läikyttäminen. Kuivaa leipää karttui kokonaiset vuoret. Suurissa laatikoissa kuin heinähäkeissä sitä ahdettiin sitten laivaan. Jauhoja, ryynejä, herneitä, sokeria, teetä, kahvia, kaikkia piti varustaa matkaan mahdottomat määrät.
Ruoan runsaus ja miesten kylläisyys oli melkein kokonaan kapteenin käsissä. Raahessakin oli joitakuita nälkälaivoja, joiden kapteeni kiusasi miehistöä vähällä ja huonolla ruoalla ja pienillä leipäannoksilla. Joskus merenväki joutui nakertamaan matoista leipää.
Styyrpuurin ja paapuurin vahdit
Edessä oli ankara elämä ja kova työmaa. Varsinkin vanhat merenmiehet tiesivät, mille viralle lähtivät, kun astuivat laivaan. He tiesivät, että merellä oli meren laki, joka ei leikkiä tuntenut.
Työskentelyä varten oli miehistö jaettu kahteen vartiostoon: styyrpuurin ja paapuurin, eli oikean ja vasemman puolen vahtiin. Vuoroon, sekä yöllä että päivällä, neljä tuntia kerrallaan, kummankin puolen miesten piti olla toimessa ja vuoroon he saivat levätä.
Luppoaikaakin oli joskus
Pyhinä ja joutohetkinä, varsinkin satamaa lähestyttäessä, miehet rustasivat kirjeitä kotiväelle. Kirjeet sai satamaan saavuttaessa jättää kapteenille, joka toimitti ne postiin. Kirjoitustaitoiset saivat suoltaa tekstiä toistenkin puolesta. Partinin Kalle, joka oli Impissä kokkina, ei kyllä eukolleen pitkälti loruillut. Kerrankin hän panetti kirjoitusmiehellään paperille vain: ”Iso ii ja ohhoh!” Ja sen hän lähetti valtameren takaisina terveisinä Raaheen.
Monta kertaa Raahen mies joutui viettämään jouluakin rannattomalla ulapalla. Myös keikkuvassa skanssissa, tuhansien meripenikulmien päässä rakkaasta Raahesta, tuntui olevan kotoinen ja lämmin jouluaaton ilta. Silloin ei merenpoikien mieli ollut korkealla, kun kerran Vellamossa Atlantilla oli jouluaaton iloiksi jaettavana miehille parhaana nautittavana vain kaksi kuoriperunaa.