Olin kesäkuussa Hangossa tapaamassa ikiystäviäni. Yhden kanssa kasvoin rintarinnan, yksi tuli elämääni kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja kolmas, kun siirryttiin keskikouluun. Ystävyyttä on siis kestänyt kymmeniä vuosia. Elämän ajan säilyvät lapsuuden ystävät ovat mittaamattoman arvokas asia. Näiden naisten kanssa on opeteltu lukemaan ja laskemaan, tavattu ensimmäiset englanninkieliset lauseet. Heidän kanssaan on otettu ensikännit, kuljettu Kirkan keikoilla. On odotettu Merimajan avajaisia, on myös rukoiltu ja laulettu. On kirjoitettu ylioppilaaksi ja opiskeltu. Muutettu eri puolille Suomea. On rakastuttu ja vihastuttu, itketty ja naurettu. Menty naimisiin, saatu lapsia, erottukin. Mikään ei ole koskaan särkenyt ystävyyttä, vaikka välimatka ja elämäntilanteet ovat yhteydenpitoa hidastaneet.
Nyt vietimme yhteisiä kuusikymppisiä yhden ystäväni kotikaupungissa. Oli tilattu pöytä ihanasta rantaravintolasta ja nautittiin Hanko-menusta, kun naapuripöytään rymisteli neljä suomalaista keski-ikäistä miestä. He olivat nauttineet runsaahkosti alkoholia. Juominen jatkui ravintolassa.
Jo iltakuudelta miehet olivat vahvassa tuiterissa. Kun alkudrinkkejä oli nosteltu riittävästi, alkoi yksi miehistä manata elämäänsä, työtään ja naisjuttujaan isolla äänellä. Kertomusta siivittivät tiuhaan v-, s- ja p-alkuiset kirosanat. Koko ravintolayleisö sai kuunnella rasvaisia naisjuttuja. Kaksi heistä oli tosin jo niin tuiterissa, ettei heidän suustaan tullut kuin örinää.
Ystävällisen tarjoilijan tullessa kysymään, onko kaikki hyvin, kerroin, että viereisen pöydän äänekkyys häiritsee meitä. Tarjoilija kävi huomauttamssa miehille äänen hiljentämisestä, mutta ei siitä apua ollut. Ystäväni kääntyi sitten sanomaan, miehille, että anteeksi, mutta voisitteko puhua hiljempaa ja että kiroilu on ikävän kuuloista. Tämäkös miehiä ihmetytti, koska he eivät olleet kuulemma kiroilleet lainkaan. Alkoi sadattelu, ja he kehottivat meitä poistumaan, jos ei meno miellytä. Juominen jatkui ja miehet saivat kalliit ruokansa ja viininsäkin, mutta me neljä naista olimme valitettavasti ehtineet dropata heidän tunnelmansa.
Ennen lähtöään kovaäänisin miehistä syytti meitä rasistisesta käytöksestä. (Sanottakoon, että kaikki miehet olivat keski-ikäisiä, valkoihoisia suomalaisia) Tarjoilija pahoitteli tilannetta, mutta kaiketi rankan koronakevään takia, maksavia asiakkaita ei raaskittu häätää ulos aikaisemmin.
Jotta tarina saisi vielä iloisen lopun, Rantakadulla humalainen mies kailotti toisen ravintolan terassilta: "Tuolla on ne muijat, jotka valitti meidän käytöksestä." Kenellekään ei siis jäänyt epäselväksi, että "drunk live matters".