Kalevi Sil­vo­la: "Jos ha­luam­me olla on­nel­li­sia, meidän pitää olla luon­nos­sa"

<span class="type--person">Kalevi Silvolan</span> kahdeksas runokirja Suvella ja lumella antaa toivoa, lohdutusta ja mielenrauhaa. Armo ja luonto ovat asiat, jotka Silvolaa kannattavat.

Viime syksynä Silvola sai "häikkää aivoihin". Kirjoituskyky meni joksikin aikaa ja ajokortti on vielä hyllyllä. Toipuminen on edennyt hyvin ja kirjoittaminen sujuu.
Viime syksynä Silvola sai "häikkää aivoihin". Kirjoituskyky meni joksikin aikaa ja ajokortti on vielä hyllyllä. Toipuminen on edennyt hyvin ja kirjoittaminen sujuu.
Kuva: Vesa Joensuu

Jokainen vähänkään luonnonystäväksi itsensä luokitteleva tuntee mukavaa kipunointia sisikunnassaan lukiessaan Suvella ja lumella -runokirjaa.

Mieleen nousee elävästi kuva ihmisestä, joka kulkee tunturissa ja soilla, heittäytyy selälleen sammalikkoon, kokee luonnon. Näkee valoa, eläimiä ja aistii tunnelmia. Sitten palaa kotiin ja purkaa tuntonsa tekstiksi.

Kalevi Silvola on suon ystävä, taivaan iltavalojen tähystäjä, joka kulkee toivonlyhty kädessään valoa näyttäen.

– Pohjana on kristillinen uskoni, joka ei voi päättyä toivottomuuteen ja pimeyteen. Toivot, uskot ja luottamukset, se mitä on kirjoitettu, on ollut ennen minua ja jää minun jälkeeni, Silvola sanoo.

Silvola ei runoissaan näyttäydy pappina, vaan ihmisenä, johon on helppo samaistua. Jos jotakin papillista runoista löytää, se on lohdutus ja armo. Silvola kirjoittaa armosta kauniisti. Yökään ei ole pelottava, sekin on valoa ja armoa, kuin lahja.

Luonnon ja uskon mielleyhtymät toimivat. "Vielä enemmän ylistän valoa joka tuo esiin sydämiin pesänsä tehneet pimeyden kätköt".

Muutamat runot on osoitettu jollekin tietylle ihmiselle: Pekka Välitalon parin vuoden takaisiin hautajaisiin kirjoitetussa Viimeisellä pälvellä -runossa Silvola piirtää kuvan ystävästään keskelle Lapin kevättä.

Välitalo oli se, joka tutustutti Silvolan Lappiin ja teki sen niin, että sinne jäi osa Silvolan sielusta.

– Pekka oli kriittinen joka asialle. Kaipaan häntä keskustelukumppaniksi.

Kaipauksella ja kiitollisella ilolla Silvola kirjoittaa myös isästään ja äidistään.

Muistorunoista koskettavin on Syksyllä-runo, jossa Silvola muistelee Martti Jukkolaa ja Erkki Hanhikorpea. Kuinka totaalista on, että vanhat koulukaverit ovat poissa, eivätkä tule takaisin.

Lohtu löytyy menetyksenkin hetkellä luonnosta, elämästä itsestään. Silvola muistuttaa kauniisti, että vaikka kesän linnut ovat lähteneet ja kukat kukkineet, ne palaavat takaisin. Elämä jatkuu.

Kirjan lopussa Silvola yllättää. Luonnosta siirrytään Getsemaneen, viimeiseen lukuun, josta löytyvät raamatullisimmat tekstit ja itsensä Jeesuksen näkökulma.

Painavimpien ajatusten sijoittaminen loppuun on kirjan rakenteen kannalta hyvä ratkaisu.

– Alussa vähän leikitellään ja sitten vakavoidutaan. Olen kokeillut uskonnollista kirjoittamista, kuten virsiä, mutta se on mielestäni toisten hommaa.

Huolensa maallistumisesta Silvola on pukenut Merkkisyksy-runoon. Siinä tilhien pihlaja-ateria on runsaimmillaan, mutta syöjät puuttuvat.

"Nyt matkii lintukansa ihmiskansaa, ei kuule kutsua se Kuninkaan, sen juhlaruuat kohta oksiin mustuu ja alas tippuneena multaan tallataan".

– Maallistuminen ja jumalattomuus on saanut rajun otteen. Tunnen siitä huolta ja surua ja kristikuntana kannamme yhdessä tätä huolta.

Seuraavaa runokokoelmaa ajatellessaan Silvolalle tuli mieleen pyhiinvaeltajat. Hän kääntää itselleen vastuksellisen pyhiinvaellusajatuksen niin, että lähtee kotiinsa pyhiinvaellukselle.

Vanhassa Ristiretkeilijä-laulussa hoksataan, että kaikki minkä perässä juostaan ympäri maailmaa, onkin kotona.

Lapin luonto on Silvolalle hyvin tärkeä kaikesta vaivasta huolimatta. Pohjoinen on kutsunut lukuisia kertoja hiihtämään ja syysvaellukselle.

– Joka ei vaivaa pysty sietämään, ei viihdy siellä. On sääskiä, nousuja ja laskuja, kylmiä vesiä. Ne palkitaan kuitenkin niin hyvin.

Mieluisinta seutua Lapissa on itäkaira. Maasto ei ole liian vaikeaa ja jyrkkää ja nousut pehmeitä.

– Maisema haastaa jonkinlaiseen kisaan.

Rakkaus luontoon kumpuaa jo lapsuudesta Pyhäjoen Liminkakylällä. Siellä on myös Silvolan pieni, oma nimikkosuo, jota hän kutsuu Reikäpetäjänrämeeksi.

Suolla on itsetehty laavu ja kurki käy syömässä jyviä ja teeriä näkyy. Näkyy myös kahdeksan tuulivoimalaa...

– Suomaisema on surumielinen. Olen mollivoittoinen vaeltaja, mutta sielläkin voi olla iloinen ja onnellinen – karpalon maastossa ja suokukkien keskellä.