Katja ja Sari ovat enemmän kuin si­sa­ruk­set

Sari ja Katja Holopainen ovat kaksoset ja perheensä ainoat lapset. He väittävät, etteivät ole enää samannäköisiä.

Kuva: Toni Länkinen, Vesa Joensuu

Holopaisen kaksosista Katja on 8 minuuttia vanhempi kuin Sari. He ovat normaalit kaksossisarukset, eivät siis identtiset.

Sari sanoo, että Katjalla on selkeästi isonsiskon rooli.

Katjalla on asiasta erilainen näkökanta. Hänen mielestään kummallakaan ei ole erityistä roolia.

– Tai no, Sari vie ja minä vikisen, hän naurahtaa.

Vuoteen 2000 asti heidän elämänsä kulkivat samaa latua. Sitten Sari muutti Ouluun ja Katja perusti perheen. Sari perusti perheen myöhemmin.

Nuorempana he kokivat, että he ovat aivan samanlaisia ja kuuluivat yhteen. Heitä kohdeltiin aina kaksosina, ei erikseen Sarina ja Katjana. Heillä oli myös yhteiset kaverit.

– Ehkä se, jos meidät olisi erotettu vaikka eri luokkiin, olisi itsestä tuntunut siltä, että osa puuttuu, sanoo Katja

– Toinen oli aina mukana. Jos ei ollut, häntä kaipasi. Toisen kanssa kulkiessa on uskaltanut enemmän, kuin jos olisi ollut yksin, tuumii Katja

– Silloin kun kaveri tunsi vain toisen meistä ja sitten puhuin me-muodossa, hän usein ihmetteli, että kenestä muista puhutaan.  Kesti kauan päästä irti siitä tavasta ja alkaa puhumaan itsestä yksilönä, kertoo Sari.

Hän käyttää usein vieläkin me-muotoa minä-muodon sijasta. Sari myös tunnustaa, että hän koki itsenäistymisen vaikeaksi, kun ei ollut Katjaa vierellä koko ajan.

– Vasta aikuisiällä piti opetella, että olenkin yksilö.

– Olenkin sanonut ystävilleni, joilla on kaksosia, että älä pue heitä samanlaisiin vaatteisiin ja laita heidät eri luokille, jos mahdollista. Siten molemmat huomioidaan yksilöinä, Sari sanoo.

Kaksoset kokevat olevansa jotain enemmän kuin sisarukset. He tietävät, että heidän keskinäistä sidettään on muiden vaikea ymmärtää.

Yhteys tuntuu monella tavalla. He täydentävät toistensa aloittamat lauseet ja tunnistavat toisen ajatukset ilman sanoja. He myös saattavat alkaa laulaa samaa laulua tai kertoa samaa juttua yhtä aikaa.

Kun Sari oli synnyttämässä esikoistaan, Katja tunsi kovat vatsakivut siihen asti, kun lapsi oli syntynyt.

Heidät saatetaan sekoittaa edelleen toisiinsa, vaikka eivät enää muistuta toisiaan niin paljon kuin ennen.

He pitävät yhteyttä liki joka päivä. He ovat edelleen toisilleen tärkeitä ja arvostavat toisiaan todella paljon.

– Sari on päättäväinen ihminen ja vie kaiken aloittamansa kunnialla loppuun. Ja enemmänkin, kehuu Katja sisartaan.

Sari puolestaan arvostaa Katjan antamaa tukea, turvaa ja läheisyyttä.

– Ja Katja on ihana täti lapsilleen, hän muistuttaa.

He ovat yhdessä innostuneet hyväntekeväisyydestä, joka alkoi pääsiäisyllätysten jakamisella OYS:n lapsipotilaille Sarin aloitteesta.

– Vastaanotto oli niin ihanaa, että Sari ehdotti, jos jatkaisimme kampanjoita, Katja kertoo.

Tähän mennessä he ovat toimittaneet muihinkin sairaaloihin vauvojen vaatteita, dreenipusseja ja muita tarvikkeita ja käyneet ilahduttamassa lapsipotilaita. Lisäksi he ovat jakaneet leipäjonoissa ruokaa, järjestäneet muotinäytöksen ja saaneet myös yritykset ja muut ihmiset ja perheensä mukaan. He välittävät myös yksityisten ihmisten antamia tavaroita ja vaatteita tarvitseville. Tsemppistipendejä he jakoivat yhdessä pattijokislähtöisen Heidi Jaaran Bellmur-yrityksen kanssa.

Katja kertoo, että ihmisten aito ilo ja onni, kun jotain on heidän eteensä voinut tehdä antaa itsellekin niin valtavasti, että hyväntekeväisyyttä on ilo jatkaa.

– Surettaa, että meidän hyvinvointivaltiossa on niin paljon pahoinvointia. Avuntarvitsijoita on liikaa, hän suree.

– Hyväntekeväisyys antaa meille tunteen, että teemme jotain oikein. Se tuo uusia tuttavuuksia, kertoo kohtaloista. Sanat eivät riitä. Haaveena olisi joku päivä saada tehdä tätä hommaa täysipainotteisesti, Sari kertoo.