Vadelmanpunainen Cadillac DeVille lipuu majesteettisesti Raahen ammattiopiston pihalle. Tämä auto kääntää katseita ja kyselijöitä riittää, vieriipä se missä tahansa. Ratin takaa nousee aidon amerikanraudan ylpeä omistaja Ensio Taavetti.
–Laitoin tuollaisen karvalakkimaalin, esittelee mies vähätellen.
Karvalakkimaalin Taavetti selittää tarkoittavan pintaa, joka mahdollistaa auton käytön niin, ettei jokaisen pienen naarmun perään tarvitse itkeä. Heitäkin löytyy, jotka pitävät kolhujen pelossa aarteensa tallissa ajaen vain erityisinä päivinä. Välipäivät sitten puleerataan olemattomia pirskeitä. Tämä auto on hankittu cruisailuun, vaikka se menovettä hörsäseekin 12-15 litraa sadalla.
Taavetti on rakentanut Kuopiosta yksityishenkilöltä ostamaansa kaunotarta vuoden päivät. Toukokuun lopussa entisöinnissä saavutettiin jälleen uusi etappi, kun DeVille sai uudet penkit.
Tai siis uudet ja uudet. Vuoden 1967 autoon ei pakasta vedettäviä ollut tarjolla ja vanhojen penkkien korjaaminenkin näytti olevan kortilla, vaikka nettiä tuli selattua ahkeraan. Myös auton kotimaan Ameriikan raitin tarjonnan mies katsasti. Sitten Taavetti sai tärpin viidakkorummulla ja moottoripyörän istuimen korjaus vei jäljille Lybeckerin käsi- ja taideteollisuus oppilaitokseen.
–Ammattilaisen työtä, taputtaa Taavetti Arlene Lehtolan valmistamia penkkejä.
Sisustajan lopputyönä valmistuneet penkit valmistuivat puolessatoista kuukaudessa.
Karut kuvat kertovat, mistä lähdettiin ja takaliston hyväksyntä, mihin päädyttiin. Penkit olivat koossa jesarilla, pehmusteet pursuilivat ja ne purettiin alkutekijöihinsä. Metalliosat hiekkapuhallettiin, maalattiin ja verhoilu saattoi alkaa. Materiaaliksi valittiin kulutusta hyvin kestävää ja nahkarouhetta sisältävää keinonahkaa. Valokuvat vanhoista penkeistä tukivat työtä.
Vaikeimmaksi kohteeksi Arlene Lehtola nimeää penkkien keskiset kyynärnojat. Piti venyttää ja vanuttaa. Ihaillen voi hypistellä myös käsinommeltuja nappiupotuksia ja viivasuoria saumoja. Ja se istuttavuus. Pehmusteista ei tingitty. On kuin hyvässä lepotuolissa rentoutuisi. Eron nykyautojen kuskinpukkiin huomaa.
–Arlenesta tulisi hyvä yrittäjä. Itsenäinen, on ongelmanratkaisutaitoa ja huolellisuutta, kehuu lopputyötä valvonut opettaja Eva Mahlamäki.
Mahlamäki tietää, että erikoisalan käsityöläisille riittäisi tehtävää, mutta markkinointia se vaatii. Arlene Lehtola näyttää epäilevältä. Ainakaan vielä ei nuori nainen lämpene yrittäjyyteen.