Sisäilma ei ole niitä helpoimpia aiheita valokuvaajalle. Kun näkökulmaksi ottaa sisäilmasta sairastuneen ihmisen tunteet ja ajatukset, alkaa kuvattavaa löytyä.
Kun katsoo luohualaisen Eveliina Saukon valokuvia ja lukee niihin kirjoitettuja ajatuksia, näkee, että kyse on kaikesta. Elämästä.
Näyttelyn ensimmäiset kuvat ja niiden viestit ovat raskaita. Sairastunut ihminen näkee omaan tilaansa kuvaavia asioita kaikkialla. Luonnossakin on haavoja ja raskaita asioita: lumi painaa puun oksaa kaarelle, kasvi epämuodostuu. Ruoste nakertaa. Maisema peittyy sumuun samalla tavalla kuin omat aivot, kun henki tuntuu loppuvan.
Avainta pannaan aina vain uuteen lukkoon, että löytyisi se koti, jossa olisi helppo hengittää.
Ilmat on pihalla samalla tavalla kuin tyssyllä auton renkaalla ja kaamosta riittää – omasta päästä sielun syvyyksiin asti. Elämä tuntuu valuvan kuin hiekka.
Sisäilmasairaan arkea ei voi käsittää kuin toinen vastaavassa tilanteessa elävä.
Kaikki haisee. Muoviin pakattu aikakauslehti haisee painomusteelle toiselta puolelta huonetta. Kylään tulevien vieraiden vaatteet haisevat pesuaineelle. Käteen ojennettu kukkakimppu haisee. Tupakka. Hajuvedet.
Maailma on täynnä hajuja. Pakokaasuja, vastamaalattuja pintoja.
Saukon kuvien välittämä todellisuus on vastaansanomaton. Naamari kasvoille ja eteenpäin.
Kuvat kirkastuvat toipumisen edetessä.
Näyttelyn viimeiset kuvat ovat huumaavan kauniita luontokuvia. Teksteissäkin on iloa ja toivoa: "Yllättäen valo loistaa mistä ei odotakaan".
Kukat puhkeavat, taivaalta sataa valon pisaroita. Silmujen uusi vihreä häikäisee.
Näyttelyä ei olisi koskaan syntynyt, ellei Eveliina itse olisi sairastunut.
Hän altistui huonolle sisäilmalle jo yläkouluikäisenä Oulussa ja oireili jatkuvalla flunssalla. Se loi pohjan sairauden kroonistumiselle, kun hän myöhemmin altistui lisää useassa eri paikassa.
– Ensin luulin olevani tuoksuyliherkkä. Kuntoni romahti keväällä 2015, olin hirvittävän väsynyt. Silmät turposivat, Eveliina kertoo.
Kesäkuussa 2016 Eveliina kävi Helsingissä Ville Valtosen vastaanotolla ja hänelle diagnosoitiin krooninen väsymysoireyhtymä. Valtonen myös vahvisti kemikaaliyliherkkyysdiagnoosin.
– Olin Facebookissa tuoksuyliherkkien ryhmässä ja sieltä löytyi eräs, jonka kanssa keskustellessani selvisi mikä minua vaivaa.
Eveliinalle selvisi, että kemikaaliyliyliherkkyys on kehon myrkytystila. Tietoa löytyi sekä netistä että kirjoista. Vertaistuen määrä on ollut valtavan tärkeä osa elämän muuttumista paremmaksi.
Muutamassa vuodessa Eveliinan elämä on muuttunut reilusti parempaan suuntaan.
– Aloin vältellä altistavia paikkoja ja tilanteita. Pesuaineet menivät vaihtoon. Myös ruokavalio muuttui puhtaammaksi. Tukena olen käyttänyt vyöhyketerapiaa.
Tuoksujen maailmakin on tullut takaisin, eteeristen öljyjen kautta.
– Pahimpina aikoina ei niitäkään olisi voinut käyttää. Voikukkien kitkeminenkin oli silloin mahdotonta.
Valokuvaus oli Eveliinan mielestä hyvä väline käsitellä omaa toipumisprosessia.
Hän kävi voimauttavan valokuvauksen kurssin ja alkoi ottaa vertaisten kanssa kuvia aiheesta.
– Aina kun oli vähänkin parempi olo, lähdin valokuvaamaan. Näyttelyä en edes alkuun ajatellut, mutta sitten mietin, että näistä kuvista voisi olla apua muillekin, Eveliina kertoo.
Pyykkipäivä
Eveliina Saukon valokuvia ja ajatuksia sisäilmasta sairastuneiden elämästä Siikajoen pääkirjastossa Ruukissa maaliskuun ajan.
Näyttelyn yhteydessä on myös tietoa jaossa. Näyttelyvieraat voivat ottaa mukaansa Homepakolaiset ry:n julkaisut Sisäilmasairaan toimintakyvyn tukeminen, Sisäilmasairaus ja opiskelu ja Homepakolaisten esitteen.