Ensi kuussa ilmestyy Kirsti Vähäkankaan uusin kirja, Tolokun Väkiä, joka on jo yhdeksäs moniosaisessa Meijjän kaupunki tarinoi -sarjassa.
Nimi tulee Vähäkankaan mukaan kirjan sisällöstä, sillä se keskittyy pääasiassa raahelaisista ihmisistä kertomiseen.
Henkilöitä kirjassa on mukana useilta eri aikakausilta ja monista ammateista, kuten kätilö, runoilija ja viinakauppias.
Alun perin idea tuli Jaakko Orkamaalta, joka on raahelaisen pappi Orkamaan poika. Hän halusi saada muistelmiaan ylös, josta projekti lähti liikkeelle.
Kirjassa käsitelläänkin Orkanmaan lapsuuden kotitalon lisäksi neljän sen ympärillä olevan vanhan puutalon historiaa ja taustoja.
–Vanhojen talojen vaiheet kiinnostavat raahelaisia, toteaa Vähäkangas.
Omaksi suosikkitarinakseen kirjastaan Vähäkangas nostaa Sääkerin yksineläjä Onnia Ahon.
–Aholla oli sellainen pieni puutalo, elantona lehemä ja semiska, hän kertoo.
Muutama lehmä ja peräkammarissa vuokralainen, joka oli usein seminaarin oppilas eli semiska, oli tuolloin monelle raahelaiselle tärkeä tulonlähde.
–Sitä ajattelee sen ajan elämää, miten pienestä piti hankkia elanto, pohtii Vähäkangas.
Onnia Aho oli tärkeä henkilö omissa piireissään sekä ystävällinen naapuri. Hänen talonsa Reiponkadulla on myös yksi Orkamaan lapsuuden naapuritaloista.
Lisäksi naiselta on monesti kysytty niin sanotusta Hotelli Huojuvasta, kummitustalosta Varvissa.
Nyt Varvissa ennen aikaan pelätystä talosta kiertäneistä huhuista ja tarinoista on otettu uudessa kirjassa selvää.
Traaginen rakastavaisten murhatapaus 1950-luvulta, josta kummitustarinat ovat saaneet alkunsa, on mielenkiintoinen pala asuinalueen historiaa nykyään jo puretusta talosta.
Monta kirjaa paikallisesta historiasta kirjoittaneena ja tänä vuonna jo kolmekymmentä vuotta matkaoppaan töitä tehneenä ei Vähäkangas kuitenkaan tohdi sanoa tietävänsä aivan kaikkea.
–Jutut eivät varmaan ikinä lopu, rajana vaan oma jaksaminen ja kiinnostus. Epävirallisia tarinoita riittää vaikka kuinka paljon, hän toteaa.
Töissä ajaa eteenpäin mielenkiinto henkilötarinoihin ja paikallishistoriaan.
Työt tukevat toisiaan: opastoiminnasta saa ideoita ja perustietoa kirjoihin, mutta kirjoista myös matkailuoppaiden kierroksiin.
Jokaisessa hänen kirjassaan onkin yleistä kaupungin historiaa, uusimmassa muun muassa Krimin sodan ajalta ja Aleksanteri I:n vierailusta.
Hän kertookin, että ilman opastoimintaa ei sinnikkyyttä ja salapoliisityötä vaativia kirjoja ja lehtijuttuja välttämättä olisi koskaan syntynyt. Puhelimessa ja arkistoissa kuluu aikaa.
–Ei ne tekstit taivaasta tipahda, niiden eteen pitää tehdä paljon töitä, naurahtaa Vähäkangas.
Kulunut kesä on pitänyt naisen kiireisenä matkailuoppaan töiden parissa, mutta uusia kirjaprojekteja lienee tulossa myöhemmin.
–Syksyllä sitten voi istua tietokoneen vieressä ja miettiä, mihin alkaisi, hän pohtii.