Eilen, 19. maaliskuuta vietettiin ensimmäistä Kirjaston päivää. En oikein ymmärrä, miksi. Helmikuussa vietettävä Lainan päivä on perinteisesti ollut mukava kirjaston päivä. Muistoja tuli kuitenkin mieleen.
Menin Raahen kaupunginkirjastoon Pekkatorin reunalle töihin 1973. Meitä oli vain kolme vakinaista työntekijää, kirjastonhoitaja Paula Pirinen ja me virkailijat, Kankaan Pirkko ja minä. Kuljun Eila toimi vahtimestarina. Hänellä oli asunto talon toisessa päässä, ja hän hoiti siivouksen. Pakkasaamuina Eila pani puita pönttöuuniin, jotta saatiin lisää lämpöä vanhaan puutaloon.
Muistan ikuisesti häpeän hetken ensimmäisestä kirjastovuodestani. Varatut kirjat odottivat siinä lainaustiskin alla noutajiaan. Kerran katselin kirjapinoa ja puhelin vierustoverille:” Tämäkin (mainitsin nimen) jaksaa aina varata näitä hömppäkirjoja, kumma ettei se kyllästy.” Tiskin takaa kuului rykäisy, ja kyseinen asiakas seisoi juuri siinä varaustaan hakemassa. Puna karehti poskillani. Sen jälkeen en asiakkaiden lainoja arvostellut.
Kirjaston vessat olivat luku sinänsä. Henkilökunnan vessan lukko piti kääntää auki avaimella ja lukita avaimella myös sisäpuolelta. Kerran en saanut sisäpuolelta lukkoa enää auki. Ei auttanut kuin koputella ja huutaa apua. Kankaan Pirkko meni nauruaan pidätellen soittamaan ”kaupungin miehille”, että nyt Huusarin Eija jäi vessaan sisään.
Omalta kohdaltani asiaa ei parantanut voimakas suljetun paikan kammo. Tupakoin vielä tuohon aikaan, ja aski oli villatakin taskussa. Niinpä panin hermostuksissani tupakaksi, ja se oli virhe. Pieni vessa oli aivan savuinen ja tuntui, etten saa lainkaan henkeä. Lukko saatiin rikottua puolen tunnin kuluttua. Se oli pitkä puolituntinen.
Lauantait päivystimme yksin. Tietysti juuri tuolloin vieraili usein paikalla runoilija-Risto ja kaikkien tuntema Erkki. Risto sai tietyn herkkyysasteen saavutettuaan voimakkaan halun lainata Walt Whitmanin Ruohoa-runoteoksen. Hänellä oli juovuksissa lainakielto. Kun en antanut kirjaa, hän suuttui niin kovasti, että suorastaan tärisi. Myönnän, että vaikka mies oli pieni ja minä iso, niin oikeasti pelotti. Etenkin jos ei muita asiakkaita ollut paikalla.
Isokokoinen Erkki taas ei ollut aggressiivinen, onneksi. Kerran hän nukahti vessaan. Piti kutsua poliisit avuksi. Toisen kerran hän ilmestyi ovelle juuri kun olin sitä lukitsemassa. Hymyilin ystävällisesti ja kehotin häntä tulemaan toisen kerran uudestaan. Erkki hymyili yhtä ystävällisesti takaisin. Lähtiäistervehdykseksi hän nappasi kiinni toisesta rinnastani ja ravisti sitä hetken. Ei siinä olisi #metoo-kampanjat auttaneet…