Kellarihuoneeksi paljastuvassa Rantakadun ateljeessa nojaa seiniin keskeneräisiä öljyväritöitä, osa miltei signeerausta vaille valmiita, kankaita ja kokoamista odottavia kehyksiä. Värit hehkuvat kesää ja ruskaa.
Pirjo Haurisen ja Martti Valkosen työhuoneella on vajaan vuoden ajan syntynyt taidetta Ruotsin näyttelyä varten. Noin 30 teosta tulee olla valmiina syyskuun loppuun mennessä, sillä ensimmäisen näyttelyn avajaiset ovat tuolloin Oxelösundissa, josta näyttely matkaa marraskuussa Eskilstunaan. Päänäyttely on joulukuussa Karlskogassa, kaupungin taidehallissa.
–Luontoteemalla, selvittää Pirjo Haurinen kokonaisuutta.
Esillä on näkymää Lapista, Martin synnyinsijoilta, on niittyjä, metsämaisemia, kukkia ja eläimiäkin. Viimeistelyä seinällä odottaa linjasta poikkeava vahva, tummanpuhuva henkilöhahmo.
Idea Suomi sata -juhlanäyttelystä syntyi viime syksynä pariskunnan vetäessä taidekursseja Ruotsissa. Kanssakäyminen länsinaapuriin on ollut säännöllistä jo sukulaissuhteiden vuoksi.
Miksipä ei, mietti ehdotusta taiteilijapariskunta, joka oli jo useassa näyttelyssään rekisteröinyt yleisön mieltymyksiä. Moni ruotsinsuomalainen tuli muistelemaan entistä kotimaataan ja löysi teoksista yhtymäkohtia menneisyyteensä. Toisen polven siirtolaiset saattoivat tunnistaa maisemista vanhempiensa kertomuksia. Siis jotain samaa tunnetta kuin siirtokarjalaisten kaiho menetettyyn Karjalaan.
–Koti-ikävän lievitystä, miettii Martti Valkonen taulujensa yhtä tehtävää.
–Suomi on monelle yllättävän rakas, tietää Pirjo Haurinen.
Haurinen-Valkonen duo myöntää näyttelyjen järjestämisen olevan myös taloudellinen ponnistus. Tilavuokria he ovat voineet maksaa työllään taidekurssittajina, mutta matkat, teosten kuljetukset ja yöpyminen maksavat. Myös materiaaleista, kankaasta, väreistä ja kehyksistä saa maksaa pitkän pennin.
Ruotsiin vietävään näyttelyyn he sentään saivat tukea raahelaiselta Tailaamolta sekä apurahan Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Taiteilijapariskunnalla on yhteinen työhuone. Taidetta syntyy ritirinnan tai oikeastaan peräkanaa. Voisi kuvitella, että sanomistahan siitä syntyy, mutta ei.
Välillä Martin voi nähdä kotitalonsa pihamaalla, jossa mies ei pistä naapureidensa jyrytystä pahakseen.
Pirjo antaa tunnustuksen kumppanilleen, jota kuvailee rauhalliseksi. Miestä ei kuulemma hevin suututeta. Hän itse on syttyvämpää tyyppiä. Silloin on hyvä lähteä kävelylle tai pyöräilemään.
Työhuoneessa ei käydä repiviä riitoja taidesuunnista tai toinen tule neuvomaan toistaan. Näkemyksiä vaihdetaan, mutta työskennellään toinen toistaan tukien. Toisen ehdotus voi avata solmun, joka on estänyt työn jatkamista.
Keskinäisen kilpailunkin he kieltävät, siksi toisistaan poikkeava käsiala heillä on.
–Pirjolla on rouvimpi ote, kuvailee Valkonen.
–Minä olen Raahen Rafael Wardi, joka jatkaa ja jatkaa. Lasi on pistettävä työn päälle, että saa valmiiksi.
Pirjo Haurinen kuvailee työskentelytapaansa nopeaksi, sillä aihe on työstynyt päässä jo miltei valmiiksi. Se on vain saatava kankaalle.
–Jostakin ne tulevat, jäävät muhimaan, miettii Haurinen aiheita.
Kun idea iskee, se on toteutettava pikaisesti tai kirjoitettava ylös. Idea voi nousta vaikka televisiosta tai kävelylenkiltä. Valokuvista ei tässä osoitteessa maalata.
Valkonen myötää välillä joutuneensa miettimään, kenelle oikeastaan maalaa. Ostajille, kriitikoille?
–Taiteilijan on oltava itselleen rehellinen, pohtii Valkonen.