Ihminen tarvitsee armoa. Tarvitsee niin paljon, että imee sitä kuin kuiva sieni, jos jostain saa. Eipä sitä siksi aina riitä enää toisille.
Nyt on kirkossa suuri juhlavuosi, ja sen teema on ”armoa”! Monen kokemus on, että seurakunnassa sitä armoa on kaikkein vähiten.
Jos on elämässään mokaillut ja kämmännyt, on kirkko se vihoviimeinen paikka, johon kehtaa mennä. Syyllisyyden päälle lastataan häpeäkin.
Hurskaiden ihmisten katseet polttavat ja huutavat: mitä ihmettä tuo syntinen täällä tekee?
Näinhän sen ei pitäisi olla, eikä syvimmiltään olekaan, mutta monen kokemus on silti aito. Armo on pelkkä kaunis sana.
Armoa tarvitaan työpaikoilla, kouluissa, kaveripiireissä, suvuissa ja kylissä. Politiikassa ja yhteiskunnassa. Avioliitossa ja suhteessa omiin lapsiin.
Armoa pitäisi osoittaa itselleenkin. Syyllisyys ja häpeä musertavat elämänuskon.
Vanhasta muistista puhutaan usein parannuksen tekemisestä. Edellinen raamatunkäännös kehotti parannukseen. Se oli vähän huono suomennos, koska alkuteksti varsinaisesti puhuu mielen muuttamisesta.
Mutta parannus oli helppo ymmärtää konkreettisesti elämäntapojen kohentamisena. Raittiutena ja sen semmoisena luopumisena kaikesta kivasta, mitä lääkäri ei ollut vielä huomannut kieltää.
Lopputulos oli aika armoton, ja Jeesuksesta tuli ylilääkäri ja ylituomari, uskosta pelkkää ankaraa puristamista. Happi loppui.
Kyllä parannuksesta voisi edelleenkin puhua.
Mutta mistä sitä parannusta pitäisi tehdä, vaikka se ei mikään pelastumisen ehto olisikaan?
Ainakin armottomuudesta, sydämen kovuudesta epäonnistujia kohtaan.
Jos meidät joskus tuomitaan, niin ainakin siitä, ettemme ole olleet luusereille armollisia. Tulee kusiset paikat. Huh.