Olen ajatellut ostaa kunnon kiikkutuolin tai keinutuolin, miksi sitä halutaankin kutsua. Paitsi en kuitenkaan soututuolia, rajansa se on nimilläkin. Enkä mitään jousitettua ikiliikkujaa, jonka hytkytyksessä saa pään sekaisin, vaan perinteisen vanhanajan kiikkutuolin. Sellaisen, jossa voi istua mukavasti ja jalalla polkaista vauhtia sen mukaan miltä tuntuu.
On meillä ollut parikin kiikkutuolia, toinen oli alkujaan mummon ja toinen ostettiin käytettynä jostain kaupasta. Mummon valkoisessa kiikussa ei ollut oikeaa puuta nimeksikään, siitä huolimatta se kesti hyvin hänen käytössään. Siinä mummo istui lukemattomat kerrat virkkaamassa tai lehteä lukemassa. Usein hän lauluissaan kaihosi Karjalan maille tai veisasi virttä Luojan kunniaksi. Aina ne kuullessani meinaa muistojen kyynel karata silmänurkasta. Aikanaan sitten perin mummon kiikkutuolin itselleni. Maalasin sen harmaaksi, hyvin se palveli meitä jonkin aikaa. Lapsiperheessä ei aina tahdo muistaa, että kuka rikkoi, milloin ja miksi.
Käytettynä ostettu kiikkutuoli oli varsinainen aarre. Se oli alkujaan korkeaselkäinen, punaruskea nojatuoli, johon joku oli keksinyt laittaa jalakset alle. Siinä tuli istuttua monet kerrat vauva sylissä tai myöhemmin muuten vaan. Olihan se kerrassaan lokoisa istuin.
Tämän tapauksen kyllä muistan, että miten kiikkutuolista tuli entinen. Lapset olivat keksineet, että selkänojaa pitkin on näppärä kiivetä uunin päälle. Miten monta kertaa sinne lienee kiivetty. Ei selkänoja sellaista trafiikkia kestänyt. Pitkään tuolia säilytin, että jos sen olisi voinut korjata, mutta lopulta oli annettava periksi ja todettava, että ei lastulevystä ole kiikuksi saati kiipeilytelineeksi.
Ennen kiikkutuoli annettiin 50-vuotislahjaksi tai kun pääsi eläkkeelle. Sitten vielä kello kylkijäisiksi, joka armottomalla tikityksellä muistutti, että aika on käymässä vähiin.
Nykyisin saa lahjakortin kuntosalille tai aktiivisuusrannekkeen. Mikä lienee paras vaihtoehto? No, lihakset tulevat ja menevät, mutta kiikkutuoli on ikuinen, paitsi jos se on lastulevyä. Aktiivisuusrannekkeen kanssa pitää olla aktiivinen, että muistaa ladata sitä ja katsoa mitä käyriä se on piirtänyt. Usein salikortti ja ranneke jäävät pölyttymään johonkin tuntemattomaan paikkaan. Mieluummin siis valitsen kiikkutuolin ja käkikellon.
Äiti istui isän syliin, niin hajosi ensimmäinen lapsuuteni kiikkutuoli, täytyy todeta, että ei se puukaan kaikkea kestä. Mielessäni on kuva, että minulle ja miehelleni kävi samalla tavalla vanhanaikaisesti mummon perintökiikun kanssa, jos niin oli, niin siitä saan syyttää iloisesti itseäni.
Kolumnisti on runoileva kirjoittaja.