Puhelin soi illalla.
– Ollaan nyt tämä yö Jokikartanossa äidin kanssa. Päästiin samaan huoneeseen, isä ilmoittaa.
– Niin, sepä hyvä. Siellähän teidän on hyvä olla, totean.
Äiti ja isä pääsivät tosin samaan huoneeseen jo aikoja sitten, mutta kun ikää on liki 90 vuotta, häipyvät pari vuotta helposti muistista. Muistista häipyvät myös monet muut asiat.
Välillä ollaan tässä päivässä, mutta sitten taas selvitellään, missä ovat lehmät ja hevoset, vaari ja mummu, veljet ja sisar, kaikki edesmenneitä vuosia tai vuosikymmeniä sitten.
Sitä niin toivoisi, että ihminen, joka on ikänsä huolehtinut hyvin perheestään ja myös yhteiskunnan asioista, osaisi hellittää ja olla huolehtimatta. Mutta ei. Usein on joku hätä, joku hukassa, ihminen tai tavara. Verkot nostamatta, hevoset juottamatta ja lapset hoitamatta. On kiire tärkeään kokoukseen, muut menivät jo, mutta nuo eivät päästä minua täältä ulos.
Rauhoittelu ja vakuuttelu menevät perille joskus, joskus ei. Kerron isälle, että hänellä on muistiongelmia, että se on normaalia. Hämmentynyt, haparoiva katse ja isän omat epäilyt siitä, että onko hän tosiaan sekoamassa, ovat raskasta ottaa vastaan. Huolehtijasta vaihtuminen huollettavaksi on isälle liian iso askel.
Se, mitä ihmisen aivoissa tapahtuu, kun hän vanhenee, näkyy aivokuvissa selvästi. Siitä voi diagnoosin tehdä. Vanhuusiän dementia, Alzheimer. Muistitestin huononevat pisteet ovat hälyttävä merkki. Sitten määrätään muistilääkkeitä, jotka auttavat tai sitten ei.
Olen miettinyt paljon, miltä vanheneminen ja muistin huononeminen tuntuu. Miten ihminen itse kokee ja huomaa oireensa? Ainakin isäni osasi alkuun selvitä muistihäiriöistä. Älykkäänä ihmisenä hän korjasi virheensä sukkelasti. Seuraavaksi alkoi tulla kommentteja, että tuota ei ole minulle kerrottukaan, tuotapa minä en ole tiennytkään ja muuta vastaavaa.
Sitten puhelin alkoi soida keskellä yötä tai aamulla varhain. Kuulin hätäisiä kyselyjä ja epämääräisiä tarinoita, joissa uni ja tosi sekoittuivat, kuvitelmat ja elämä menivät sekaisin.
Nyt ei koskaan tiedä, mikä on pinnalla. Elämä on enimmäkseen hukassa. Ahdistavaahan se on. Raivostuttavaa ja itkettävää. Mutta sitten saan lämpimän ja tukevan halauksen. Sen muistamme molemmat.
Toivon, että tätä sekavaa aikaa paremmin muistan aina isän vahvat käsivarret ottamassa vastaan heinäkuorman päältä. Uskon, että muistan sen, kuinka hän aina lämmitti mökin valmiiksi vaikka keskellä talvea, ja kuinka hän hoiti omia lapsiani. Tiedän, että hänen apuunsa pystyi aina luottamaan.