Kuolinuutiset pysäyttävät päivä toisensa jälkeen. Edesmennyt Juice Leskinen kirjoitti elämään jääneessä Syksyn sävelessä, että elämä on kuolemista. Kuolemistahan tämä on. Joka päivä meissä kuolee jotain, jos ei soluja, niin toivoa, halua, tekemisen intoa. Meiltä voi kuolla jopa ystävyyksiä ja ihmissuhteita.
Kuolema koskettaa minua nyt läheltä. Rakas isäni kuoli korkeassa iässä, mutta silti yllättäen kuukausi sitten.
Ihmisen kuolema ei lopeta ihmisen olemassaoloa, vain elämän. Kuolema on valtava mysteeri. Miten elämä voi sammua hetkessä? Sydän vain lakkaa lyömästä ja keuhkot toimimasta?
Kun silittelin juuri lähtenyttä isääni, tuntui siltä, että hän voisi kohota makuuasennostaan milloin vain, kohottaa kätensä tervehdykseen, usein molemmat yhtä aikaa, hymyillä, halata lämpimästi ja ilahtuneesti: "Sinäkö tulit?" Kuitenkaan hän ei noussut. Hänen lämpönsä haihtui. Hänet vietiin pois.
Kun joku julkisuuden ihminen kuolee, syntyy yhteinen suru ja muistelu. Mitä näyttelijä tai muusikko merkitsi minulle ja Suomelle? Miksi näin varhain? Mitä jäi jälkeen?
Kun oma isä kuolee, on vastakkain koko elämänsä kanssa. Tavallaan sitä on kuvitellut, että isäni elää ikuisesti. Vaikka monta kertaa olen ollut sydän syrjällään hänen puolestaan, tuona päivänä en osannut pelätä kuolemaa. Sitten ihminen, joka on ollut läsnä kaiken aikaa, onkin poissa.
Miten tämän asian kanssa voi jatkaa omaa elämäänsä? Tiedän, että tyhjyyden tunteen jälkeen tulee joskus levollisempi olotila. Niin ovat muut kertoneet.
Nyt näen edessäni vaihtuvat kokemukset ja kuvat. Varhaisin muistoni isän sylissä on oman veljen arkun äärellä 3-vuotiaana. Entä kuinka turvallisilta tuntuivatkaan isän vahvat käsivarret, kun opettelin uimaan? Törmäyskurssilla olimme ollessani murrosiässä. Pelkkä isän katse riitti, ei tarvittu selityksiä, vaikka niitäkin isäni tarjoili. Isää ei tarvinnut koskaan pelätä. Häneen saattoi aina luottaa. Vaikeissa ratkaisuissa hän tarjosi tukensa. Hän kehotti etsimään onnea ja tyytyväisyyttä.
Muistiongelmatkaan eivät muuttaneet häntä. Kiitollisuus, kohteliaisuus ja toisista välittäminen pysyivät aina mukana. Niiden toivoisin elävän minussakin isäni perintönä ja siirtyvän myös lapsilleni.
Kun nyt keskustellaan vanhustenhoidosta ikävään sävyyn, haluan kertoa, että isä ei kirjoittanut pitämässään päiväkirjassa koskaan henkilökunnasta eikä hoitajista. Hän kirjoitti ystävistä. Se kuvaa sitä, millaiseksi hän koki elämänsä viimeiset ajat Pyhäjoen Jokikartanossa. Hän eli ystäviensä parissa. Siitä kiitos.