Minulla on pitkästä aikaa joulukalenteri. Tilasin sen kosmetiikkafirmalta ja joka aamu saan jotain tarpeellista: huulivoidetta, jalkarasvaa, suihkusaippuaa. Putelit ovat pieniä, juuri sopivia vaikkapa matkoille. Lapsellisen innostuneena räplään luukkua auki joka aamu ja ilahdun. Mieskaveri aukoo ehkä vähemmän innostuneesti omaa mieskalenteriaan, hän saa torkseja ja muuta tarpeellista pieneen työkalusarjaan. Yllätystä tietysti vähentää se, että ekaluukusta tuli tyhjä työkalurasia.
Joku raaputtaa Veikkauksen kalenteria, toinen aukoo Positiivareiden voimalauseita: "Missä järjen on pakko vaieta, siinä sydämen on velvollisuus puhua." (Olavi Ingman). Ystävälläni on marmeladikalenteri. Wanhan Raahen oma joulukalenteri esittelee vanhojen puutalojen historiaa ja kauniita jouluikkunoita.
Monilapsisessa lapsuuden perheessäni oli vain yksi joulukalenteri. Tuvan seinällä oli kaunis tummansininen ja hopeakimalteella koristeltu metsämaisema. Taivalla oli loistavia tähtiä ja pikkuenkeleitä, lumisilla oksilla hyppeli lintuja ja oravia. Maassa hyppeli kettuja ja pupuja, kaikki sulassa sovussa. Se oli kaunein joulukuva ikinä.
Vuorot joulukalenteriluukuille oli jaettu. Oma vuoro tuli joka neljäs päivä. Pelko siitä, että joku muu ehtisi ensin luukulle, oli aina suuri. Eräänä yönä heräsin ja menin aukaisemaan luukkuni.
Luukusta tuli kuva pienistä joulukelloista. Äitini ihmetteli, miksi olen keskellä yötä jalkeilla. – Kävin aukaisemassa joulukalenterin, selitin. Yökävelyni herätti hilpeyttä vielä pitkään.
Jotkut muistot jäävät elävinä mieleen. Olin tuolloin 5- tai 6-vuotias. Yöpaitani oli flanellia ja siinä oli vaaleanvihreitä kukkia. Muistan senkin, kuinka kylmältä lattia tuntui paljaita jalkapohjia vasten, ja kuinka mukavaa oli kiivetä kerrossänkyyn lämpimän peiton alle jatkamaan unia joulukellot silmissä, onnellisena uudesta kuvasta, joka vei lähemmäksi joulua.
Ihaninta olikin joulunodotus ja salaisuudet. Se, kuinka äiti lukittautui yhteen kamariin, oven takaa kuului ompelukoneen surina. Kurkittiin avaimenreiästä, mitä siellä tapahtuu. Mummo kutoi sukkia serkuille koko vuoden. Yhdeltä sedältä tuli jouluksi aina iso laatikollinen omenoita. Sen tuoksu oli huumaava. Joululahjat olivat vaatimattomia. Saatiin lapaset, yöpaita, ehkä joku lelu tai kirja. Yksi rakkaimmista lahjoista, Anna-nukke, odottaa vaatehuoneen hyllyllä nukketohtoria, joka asentaisi jalat uudelleen paikalleen. Jospa lupaisin itselleni joululahjaksi Annalle jalat?
Joulumieltä saan myös siitä, että muistan lapsia, jotka eivät lahjoja muuten saa. Siihen on vielä mahdollisuus vaikkapa joulupuukeräyksessä.