Olen loikoillut vuoteella auvoinen hymy kasvoilla, aivan kuin Robert De Niro (hän tosin oopiumluolassa) Suuren gangsterisodan loppukohtauksessa. Olen kuullut ja nähnyt paljon, ajatellutkin. Viikon ja viisi päivää olen viettänyt kahdessa sairaalassa, julkisesti julkisella. Sen, mitä tuon esiin, teen omalla vastuulla, omallatunnolla.
Sote roikkuu jossain kaukana iltaruskon korkeudella taivaanrannassa, ja sinne sen toivoisin jäävänkin vielä pitkäksi aikaa, kun itse olen kerrankin ihmettelemässä asioiden keskiössä.
Näin tuuminee Nuorgamin vaarikin, joka ei varmasti millään usko saavuttavansa terveydenhoitokentässä yhtäkkiä tasa-arvoista asemaa Espoon Ellin kanssa. Sitä paitsi potilaiden ja sairaalahenkilöstön kannalta tilanne nykyiselläänkin vaatii vauhdin hiljentämistä. Asioiden arvotukset pitäisi repiä auki ja pystyttää uudet raamit.
Mitkä ovat arvot ja kohteet, joihin halutaan panostaa? Lapset ja nuoret, tulevaisuutemme, ovat kaikkien toivelistoilla kärkisijoilla, samoin vanhukset. Onko hallitus asettanut tavoitteekseen edellä mainituista ihmisryhmistä huolehtimisen tehdessään päätöksiä esimerkiksi koulutukseen, sosiaalipalveluihin, terveydenhoitoon, nuorisotoimeen, yhdyskuntasuunnitteluun liittyvissä kysymyksissä?
Mikä on tämä tuhottomasti aikaa (= rahaa) vievä sotesirkus? Mikä oli kikytivoli, jonka maailmanpyörässä tippui osalta kansaa heidän taskuistaan työllä ansaittuja etuisuuksia, kuten esimerkiksi lomarahat? Entä leikki ”minulle jotain, niin sinäkin saat jotain”? Pohjaako tärkeä (?) sote uudistus ihmisen tarpeisiin vai uuden organisaation pystyttämisen haluun? Ohjataanko käytössä olevat varat nykyisen terveydenhoito/sosiaalitoimen kehittämiseen, vai suoritetaanko tulonsiirto valtion kassasta yksityisille? Säästääkö vai tuhlaako sote?
Näitä mietin leikkauksesta toipuessani, koska pyllynpesusta toiseen kiitävien, soittokellojen pirinöiden mukaan ohjautuvien ja toki tärkeiden oikea-aikaisten hoidollisten toimenpiteiden mukaan päivänsä rytmittävien hoitajien vauhti on kova. Kaikki mittarit eivät toimi, vaatteita ja vaippoja ei aina ole saatavilla. Työyhteisöilmapiirikin rakoilee näissä olosuhteissa joskus.
Kaikesta huolimatta palaan tarvittaessa kumpaankin sairaalaan turvallisin mielin. Koin asianmukaisen hoidon lisäksi saavani ystävällistä jopa äidillistä hoivaa, ja joitakin henkilöstöstä jäin jopa kaipaamaan. Jos/kun vielä samoissa olosuhteissa tapaamme, toivon, että aivoni olisivat hereillä; olisihan se molemmin puolinen etu hoidettavalle ja hoitajalle.
Lämmin kiitos koko henkilöstölle, materiaalisen puolen haasteet osuvat potilaisiin vain heijasteina.