Toisten vihastus on toisten ihastus. Karaoke rantautui lopullisesti Suomeen 90-luvulla. Ensimmäinen laulukertani tapahtui ravintola Kajuutan yläkerrassa Deckissä.
Ääni vapisten lauloin Laila ja Ritva Kinnusen tunnetuksi tekemän ”Pojat”. Kirjaston työkaverit toimivat enkelikuorona. Se oli kamalan jännittävää ja kamalan ihanaa.
Sain karaoketartunnan, joka on kestänyt aikaa ja ryppyjä.
Ravintoloille karaoke oli onnenpotku. Suuren laman jälkeisinä aikoina ei ollut varaa tilata orkestereita, mutta ihmisten tanssinhalu ei ollut laantunut. Karaokelaitteet eivät paljon maksaneet, ja solistit olivat ilmaisia. Vielä suurempi onnenpotku se oli meille, jotka aina olimme halunneet laulaa muuallakin kuin yksin kylppärissä.
Moni kiertää karaokebaarit kaukaa. On kuulemma niin kamalaa laulua, eikä siellä voi jutella ja niin edelleen. Itse nautin siitä, että saan viettää muutaman tunnin pelkän musiikin parissa. Ja antaa vain kaikkien kukkien kukkia – tietenkin joku laulaa nuotin vierestä, ja tietenkin joku on niin kännissä ettei erota ruudulta edes sanoja – taputamme tasapuolisesti.
Lauloin ensimmäiset karaokevuoteni vain yhtä laulua, eli niitä Poikia. Kiersin 2000-luvun alussa Helsingin karaokebaareja kertomassa miten ”pojat niin, tunnetaaaaaaaan!”. Oli pakko vaihtaa aina paikkaa, kun ei voinut samaa laulua vetää monesti. Sinkkuserkkuni Pekka oli kaverina, ja hän vihasi kyseistä laulua kuultuaan sen kymmenkunta kertaa illassa. Kerran menimme loppuillasta Aleksis Kiven kadun Populukseen. Aloin heti tiskillä etsiä karaokelappuja. Pekka sihisi korvaani: ”Jos vielä kerran vedät Pojat, mä tapan sut!” Baarimikko kuuli vain viimeiset sanat. ”Tässä baarissa ei uhkauksia esitetä. Teille ei myydä!” Pekka istui kuivin suin, ja Eija lauloi ”Pojat”.
Vuosien mittaan lauluvalikoimani laajeni, ja itsetunto kohosi. Kerran viime kesänä jopa niin korkealle, että päätin osallistua Karaoken SM-osakilpailuihin läheisessä ravintolassa. Valmistauduin monta päivää harjoittelemalla huolellisesti paria laulua.
Kun kilpailuilta tuli, vedin punat huuleen ja tempaisin laukun olalleni. Joku itsesuojeluvaisto sai minut viime tingassa menemään netin ääreen. Sieltä löytyi kuvaa edellisistä SM-osakilpailuista. Naiset olivat laittautuneet kuin Tangofinaaliin, oli iltapukua, korkokenkiä ja hienoja kampauksia. Katsoin nuhraantuneita kangastossujani ja hieman venähtäneitä collegehousuja, joissa oli niin mukava laulaa. Panin laukun takaisin naulaan. Harjoitellaanpa vielä pari vuotta….
Kirjoittaja on raahelaislähtöinen toimittaja