Rakastan luonnossa liikkumista. Liekö rakkaus syntynyt huomaamatta lapsuusvuosina, kun isän pyöräntarakalla matkasin milloin risusavottaan, milloin marjametsään. Lapsuuden metsäretket tuntuvat näin jälkikäteen riesattomilta. Mustikkametsässä muistan joskus hyttysiä hätistelleeni, mutta syksyretket olivat aina seesteistä rauhaa.
Nuorena perheenä asuimme Lampinsaaressa, hyttysistään kuuluisassa kaivoskylässä. Tarina kertoi, että sikäläiset sääsket ovat raidallisia kuin seeprat ja puhkovat pyöränkumit. Isoja ja raitaisia olivat, mutta muuten tavallisia. Kenenkään en muista sairastuneen pistosta edes jänisruttoon.
Sääskien paljouden takia lapsille piti tehdä valoverhosta pussi päähän kesän ulkoleikkejä varten. Ja kun käärmeitä vielä tuli pihalle asti, lonksuttivat lapset sen lisäksi kumisaappaissa kaiken kesää.
Hillareissuilla minunkin sietokykyni rajat ovat tulleet vastaan. Avosoilla pärjää vielä tuulisena päivänä hyvin ilman varustelua, mutta kun marjat mokomat yleensä piileskelevät ryteikössä sankan hyttysarmeijan suojaamana, tarvitaan monesti suojahuppua, jotta olo olisi kutakuinkin siedettävä.
Huppu tosin heikentää näkyvyyttä ja on hellepäivinä kuuma. Ukko mörjää itsensä sääskimyrkyllä, koska jokainen inisijä on hänelle liikaa.
Iltakeikkoja hillasuolle olen vältellyt, koska silloin jostakin sammalten uumenista pölähtää purevaa porukkaa, joka on niin pientä, että en ilman silmälaseja edes niitä näe ja suojaverkko on niille aivan liian harvasilmäinen.
Ne hakeutuvat erityisen mielellään silmälasien alle ja niiden puremat turvottavat silmäluomet. Yhdellä hillareissulla Lapissa koin järkytyksen, kun aamulla en sananmukaisesti saanut silmiäni auki.
Uusi inha otus -hirvikärpänen- on vienyt puolukan poiminnasta parhaan ilon viime vuosina. Se on aiheuttanut ukon syksyisen luonnossaliikkumiskammon. Minä olen tuumannut, että tuonkin riesan kanssa on vaan opittava elämään.
Liekö naisten geeneihin ohjelmoitu jo kauan sitten suurempi vastuksien sietokyky?
