Pekka Poukkulan tarina viime lauantain Raahelaisessa poiki enemmän palauteposteja kuin mikään juttuni vuosiin.
Itseeni osui eniten erään 73-vuotiaan miehen viesti: "Tapahtumista on yli 60 vuotta. Moni ei edes elä niin vanhaksi, mutta minun osakseni tuli elää – ja muistaa se kaikki. Jumala ei ole armahtanut edes dementialla."
Pekan haastattelun kohdalla kävi, niin kuin usein kipeissä, traumaattisissa asioissa käy: kun yksi puhuu asiasta julkisesti, se antaa ikään kuin luvan sanoa itsekin jotakin. Ei tarvitse hävetä, koska yksi ikäänkuin ylitti tunnustamisen häpeän meidän muiden koulukiusattujen puolesta.
Ala-asteella olin hiljainen, kiltti ja välitunnit aina nenä kiinni kirjassa ekaluokalta lähtien. Olin jostakin syystä ainoa luokallani, joka osasi lukea kouluun tullessaan. Se kismitti monia.
Kun ei muuta keksitty, keksittiin vinot silmäni. Minua alettiin haukkua kiinalaiseksi. Siedin tönimiset ja tuuppimiset, sylkemiset ja lumipesut itkemättä. Suojukseni murtui vain kerran – ja silloin oli opettajakin "leikissä" mukana.
Oli musiikkitunti ja opettaja Puputti kysyi luokalta, millaista musiikkia tänään soitettaisiin. Kiusaajani huusivat kuorossa: "Laita Sari soittamaan kiinalaista musiikkia! Se on kiinalainen!"
Mitä teki opettaja? Mielestään varmaan toimi kuten parhaaksi näki, kutsui minut pianon ääreen ja osoitti kimeä-äänisen soinnun, jota minun oli määrä kilkuttaa. Hän itse soitti melodiaa kiinalaisesta kappaleesta.
Hiljenikö luokka kunnioituksesta? Loppuiko nimittelemiseni siihen?
Ei. Opettaja antoi toiminnallaan siunauksensa kaikelle.
Monissa saamissani palautteissa, jotka käsittelivät 1950–70-lukujen koulunkäyntiä, oli opettaja ollut kiusaajana. Joku oli kärsinyt opettajasta, joka tukisti aina kun ei tiennyt oikeaa vastausta. Joku oli kärsinyt siitä, että vanhemmilla oli väärän värinen puoluekirja. Erästä opettaja piinasi siksi, että tämä juoksi kovempaa kuin hänen oma tyttärensä. Ja paljon muuta.
Omat kiinalaiset silmäni muuttuivat yläasteelle mentäessä kissansilmiksi ja pojat saivat muuta ajateltavaa. Minuun lyöty erilaisuuden leima häiritsi niin, että vielä lukiossakin kaverit saivat vakuutella, ettei minussa ole mitään vikaa. Niin kuin ei ole kenessäkään.