Viime aikoina olen joutunut monta kertaa tilanteiseen, joissa olen joutunut esittelemään itseni tutuille ihmisille.
Omaa muuttumistaan ei huomaa, kun näkee itsensä peilistä joka päivä.
Itselleni tulee heti itsesyytös siitä, että olen taas lihonut tai vanhentunut niin, että minua ei enää ryppyjeni takaa tunnista. Voihan myös olla, että vaalentunut tukanväri tekee minut oudon näköiseksi.
Olipa syy mikä tahansa, kummankaan osapuolen ei tarvitsisi pahoittaa mieltään. Ehkäpä tuttavat ovat olleet vieläkin nolompia, kun joutuivat nimeäni kysymään.
Kun kesällä olin paljon merellä, kasvoni päivettyivät. Ne olivat niin tummat pari viikkoa, että itse asiassa säikähdin, kun katsoin itseäni peilistä, se vasta outoa oli
Muistisairas omaiseni ei aina tunnistanut ihmisiä ja hän varmisti tuttavuutta kysymällä toiselta, että tunnetko sinä minut. Ja sitten kun selvisi, kuka oli kyseessä hän naurahti iloisesti, että herranen aika, kyllähän minäkin sinut tunnen.
Voi vain kuvitella, kuinkä hämmentävää on, kun ihmiset ympärillä muuttuvat muistisairauden takia vieraiksi.
Itselläni on mielestäni valtavan hyvä kasvomuisti, mutta nimimuisti on paljon huonompi.
Minulle on myös jostain syystä kehittynyt kyky tunnistaa lapsia vanhempiensa perusteella ja myös vanhoista valokuvista löydän helpohkosti tuttuja kasvoja, vaikka kuvat olisi otettu silloin, kun minua ei ollut vielä olemassakaan.
Joskus on myös tilanteessa, jossa toivoo, että kukaan ei tulisi tervehtimään. Varsinkin hektisen työpäivä jälkeen, jos on kohdannut paljon ihmisiä, on sosiaalinen kiintiö täynnä, eikä huvita jutella kenenkään kanssa.
Siten on yksinäisiä päiviä, jolloin on ihmisennälkä niin suuri, että ilahtuu kiireettömästä asioinnista kaupan kassalla, kahvilassa tai vaikka taidenäyttelyssä uppo-oudon ihmisen kanssa. Sitä oikein toivoo ja odottaa, kun tulisi joku ihminen, jonka kanssa voisi jutella.
Itse olen huomannut, että vanhempien ihmisten kanssa on helppo aloittaa juttelu. Muistan, kuinka erään pankin asiointiin odottaessa viereeni istahti vanha rouva, joka ehti selostaa minulle elämäntilanteensa ja suuretkin murheensa.
Yhdessä yritimme miettiä, miten pulmiin saataisiin ratkaisu. Emme esitelleet toisiamme, mutta siinä kaksi ihmistä kohtasi aidosti toisensa. Näillä kohtaamisilla on arvatenkin valtava merkitys. Tämäkin rouva varmaan sai kevennettyä sydäntään, ja minulle tuli tunne, että olin kerrankin jonossa oikeaan aikaan.
Häntä en tuntisi enää, jos hän tulisi kadulla vastaan, tai ehkä sittenkin tunnistaisin tutut kasvot.