Runoilija, kirjailija Eeva Kilpi tuntuu tutulta, vaikka en ole häntä koskaan tavannut. Ehkä se johtuu siitä, että hänen tuotantoaan on ollut koko aikuisen elämäni useasti kutsuvasti esillä yöpöydällä. Tai sitten siitä, että hänen esiin nostamansa teemat ovat uponneet minuun. Luonto, rakkaus, naiseus, elämä kaikkine riemuineen ja raadollisuuksineen, kuolema, johon vääjäämättä päädymme. Kaikki tuo hänen tavallaan esiin tuotuna, on kuin minun sieluni puhuisi, jos osaisi.
Voi, miten sarkastisen hellä onkaan kuvaus vanhan naisen rakastamisesta ja rakkauden kohteena olemisesta.
Meidän tulisi olla hiljaa yhdessä, kehottaa Kilpi. Tässä kohtaa harkitsen tarkoin, miten jatkan. Käytännössäkään sormeni eivät kymmeneen minuuttiin hypelleet näppäimillä, vaan yrittivät neuvottomina kietoutua toistensa ympärille. Minä, joka varmasti näytän usein toisten silmissä ihmiseltä, joka on tietävinään kaiken, ja antaa sen myös kuulua. Osaanko minä edes olla hiljaa? Jätän tuon asian muiden pohdittavaksi, ja pureudun asiaan.
Ystävyyden laadun ja syvyyden selvittää yhdessä koettu hiljaisuus. Hiljaisuuden kokeminen kahdestaan tai isommassa joukossa, myöskin yksin, on välttämätöntä tänä urbaanina aikana, joka ärsykkeillään tukkii meidän aistimme. Hiljaisuudessa voi nähdä ystävän uudella tavalla, äänettömyydellä hän kertoo asiat, joita sanoin ei voi ilmaista. Tunnelma latautuu pakottomasti tilanteen mukaisesti. Kemiat kohtaavat, tai sitten eivät.
Metsä ja aika ovat arvokkainta, mitä me toisillemme voimme antaa, kertoi runoilija paljon ennen kuin tiedotusvälineet havahtuivat metsän tärkeyteen.
Käytössä olevat sanonnat: se meni päin petäjää, metsässä pelottaa, menitkös nyt ihan metsään, ymmärrän vastakohdikseen, toisin kuin muut.
Metsä, minun kotini, sielunmaisemani, pakopaikkani. Puut, joiden kautta hengitän, ulotun taivaisiin. Marjamailla varvikosta kohoava, voimakkaalta tuoksuva, piskuinen vanamo tahtoisin olla, vaikka itselleni metsän helmassa riitänkin.
Usein hiljaisuudessa kysyn: Pidinkö lasta rinnalla, istuinko vuoteen vierellä, kuuntelinko raivoavaa murrosikäistä riittävästi? Annoinko aikuiselle lapselle yhdenvertaisuuden tunteen ihmettelemällä hänen kanssaan näköpiirissä tuikkivaa tähtitaivasta, tunturia, merta? Entäpä lapsille töissä, riittikö aikani heille, vai tuijotinko vain materiaalisia tavoitteita?
Paljon vaatii rohkeutta kuulla omat vastaukset esittämiini kysymyksiin. Paljon vaatii rohkeutta kysyä myös itseltäni, riittikö aikani myös minulle.