Eräs lapsuuden muisto on kuva isästä, joka istuu nojatuolissa ja lukee jalkalampun valossa sanomalehteä. On talvi ja pimeä. Isä on tapansa mukaan aamuvarhaisella navetoinut äidin kanssa. Sen jälkeen hän on vaihtanut metsurin kamppeet ylleen, syönyt tukevan aamupalan, tehnyt voileipiä evääksi ja keittänyt kahvin termospulloon.
Aamupäivällä hän on suunnannut auton tai traktorin keulan, milloin lähempänä olevalle metsäpalstalle tai toisinaan sille, joka on kauempana. Ehkä tänään hän on kahlannut paksussa hangessa kaataen tukkipuita myyntiin. Puolenpäivän jälkeen hän on tehnyt tulet ja istahtanut syömään eväitä ja hörppäämään kahvia lämmikkeeksi. Samalla hikiset vaatteet ovat kuivuneet nuotion loimussa.
Siinä se isä istuu edelleen muistikuvassani ja kääntää Kalevan sivua. Hän on syönyt ruoan ja nyt on istahtanut hetkeksi ennen iltanavettaa. Isä tuoksuu sahanpurulle, teräketjuöljylle ja bensiinille. Hän on varmasti väsynyt, mutta kasvoilla on levollinen ilme.
Pihapiirissä on komea iso kuusi, kotikuusi, joskus sen vierellä on ollut pari muutakin, mutta ne on pitänyt kaataa pois uuden tien alta. Toisinaan isä säikyttelee pyssyllä kuusessa istuvia harakoita ja variksia, valittaa, että istuvat latvan pilalle. Minä pidän kyllä huolen ikkunaan koputtamalla, että hän ei osu niihin vahingossakaan. Eikä isä niitä oikeasti ammu, hän ei ole metsämies. Hän on metsien mies.
Pimeällä pelottaa tulla kotiin naapurista. Tuntuu siltä, että ison kuusen takana on varmasti joku. Pitää juosta lujaa, ettei se ”joku” saa kiinni. Sanon isälle, että pelottaa. Hän sanoo, että käy katsomassa, niin huomaat, että ei siellä ole ketään. Rohkaistun pimeässä kiertämään kuusen ympäri, mielessä häivähtää, että jos se ”joku” oli minua nopeampi juoksemaan. Ja taas pinkaisen juoksuun.
Lieneekö kotikuusi ollut sata vuotta vai ylikin, kun sen päivät päättyivät. Olihan siinä jo vähän lahovikaa. Lahoamista edesauttoi eräs rekka, joka nilan aikana ajoi tyven päältä, niin että kuori irtosi. Ei se kuusi siihen kuitenkaan kuollut, salama sen tappoi, räsäytti palasiksi, kunniakas oli kuusen kuolema. Nyt on enää jäljellä kanto muistona kuusen pitkästä elämästä.
Ihminen on ottanut metsästä sen, mitä on tarvinnut, hakannut puut, raivannut ja rakentanut. Ennen se otettiin miestyövoimalla harkiten ja säästäen, metsää kunnioittaen. Sitten tulivat isot jyrisevät koneet, jotka katkoivat ja karsivat, silppusivat ja möyhensivät. Koneet jättivät jälkeensä rikotun, revityn maan. Mutta luonto korjaa jäljet, jos ihminen ei. Joskus vielä sekin maa kasvaa komeaa metsää, mutta siihen menee lähes ihmisen ikä.
