Olen hyvin arkinen ihminen. Koen korulauseet kiusalliseksi sanahelinäksi. Sanojen ja tekojen välillä kun on usein huikea ristiriita.
Itsenäisyyspäivän tunnelman olen kokenut lähinnä painostavana. Olenko epäisänmaallinen?
Ensimmäinen sykähdyttävä muisto lähtökohdistani on Ruotsista. Olin siellä kesätöissä. Olin ollut jo muutaman viikon enkä ollut huomannut muuta eroa kotipuoleen verrattuna kuin että niin vähällä en ollut eläissäni ennen päässyt.
Työparini oli ruotsalainen ja vaihdoimme vuorot, että hän pääsi juhannukseksi kotiinsa.
Juhannuspäivän aamuna työmaalle taapertaessani järkytyin näkemästäni: tuommoiset liput liehumassa. Kipeä ailahdus kävi sisimmässäni. Olen ulkopuolinen.
Sitä seurasi oivallus: minun kotimaani on siellä, missä liehuu sinivalkoinen lippu. Tajusin leimautuneeni Suomeen kuin linnunpoika emoonsa.
Kiintymystäni Suomeen on vahvistanut moni myöhempi elämänkokemus. Siitä huolimatta, kun viime vuoden puolella lanseerattiin Suomi100-teemaa tälle vuodelle, minua puistatti. Koko vuosi hypetystä, kääk.
Nyt kun vuosi on kääntymässä lopuilleen, olen positiivisesti yllättynyt. Kaikkea mukavaa on teeman puitteissa polkaistu käyntiin, mm. bongattu 100 lintulajia, nimetty 100 luontohelmeä Suomesta, esitelty joku esine jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Viimemainittu toi mieleen monia nostalgisia muistoja.
Kiinnostuksella olen myös lukenut eri näkökulmilta tehtyjä aikavertailuja sadan vuoden matkalta.
Keskustelut ovat valottaneet asioita, joista minä en ole aikaisemmin kuullutkaan. Niin ikään olen ilahtunut, että puheenvuoroja on annettu erilaisille historiantulkinnoille. Tämän maan voi kokea omakseen vain, jos omat muistonsa saa pukea sanoiksi ja tulee kuulluksikin. Virallinen totuus kun tahtoo aina olla retusoitu.
Minun suhteeni isänmaahan on kuin suhde pitkässä avioliitossa: kaikenlaista on koettu, mutta vaihto ei ole kuitenkaan ollut vaihtoehtona. Arkipäiväistynyttä, mutta uhkaavassa tilanteessa on valmis tekemään kaikkensa – ilman vakuutteluja.