Omista isovanhemmistani kolme neljästä sai elää elämänsä loppuun asti omassa kodissaan. Raahen mummun ja ukin hoitaminen onnistui, koska lähettyvillä oli eläkkeellä olevia lapsia ja heidän jälkikasvuaan jakamassa hoitovastuuta. Minä elin tuolloin pikkulapsivuosia, joten hoitopanokseni jäi vaatimattomaksi. Tiedän kuitenkin pesueeni vierailujen olleen heille mieluisia, ja lapsilleni jäi mukavia muistoja vanhasta mummusta ja vanhasta ukista. Näitä on ollut hienoa kerrata vuosia myöhemminkin.
Isälleni ja hänen sisaruksilleen oli kunnia-asia, että heidän vanhempansa pystyivät elämään loppuelämänsä toiveittensa mukaisesti omassa kodissaan tuttujen asioiden ympäröimänä. Mattilan suvussa oli eletty ennenkin korkeaan ikään, ja vanhukset olivat olleet luonteva osa useamman sukupolven asuttamaa taloutta. Päävastuullisena omaishoitajana toiminut tätini oli erityisen lujilla voimakastahtoisen mummuni kanssa ja epäili välillä, että hän itse saattaa loppua ennemmin kuin hoidettavana oleva mummu. Tuolloin pääsin omakohtaisesti kosketuksiin, minkälaista on omaishoitajan osa.
Omaishoitajia kiitellään aiheellisesti, sillä työ on raskasta fyysisesti ja henkisesti. Maksettavassa korvauksessa arvostus ei kuitenkaan näy. Omaishoitajat säästävät merkittävästi yhteiskunnan varoja, sillä vaihtoehtoiset hoitomuodot saattavat maksaa jopa pari sataa euroa vuorokaudessa kunnalle.
Vaikka omaishoitajien asemaa on kohennettu ajan myötä säätämällä esimerkiksi lakisääteisiä vapaapäiviä, ei vapaapäiväjärjestelmä ole toiminut kuten pitäisi. Myös korvausjärjestelmä vaatii kehittämistä, jotta osa-aikainen työskentely tai opiskelu siihen kuuluvine opintotukineen olisi mahdollista.
Kaikilla vanhuksilla ei ole mahdollisuutta tulla hoidetuksi omassa kodissaan, eivätkä kaikki edes halua olla kotona, vaikka saisivat tukeakin, koska tuntevat olonsa siellä turvattomaksi. Silloin pitää olla luottamus siihen, että hoitokoti, olipa se sitten julkisella tai yksityisellä puolella, antaa tarvittavan hoidon asiaankuuluvalla arvokkuudella.
Viime aikojen keskustelu vanhusten hoidon tasosta maassamme on asettanut luupin alle kaikki hoitoyksiköt ja laajentanut tarkasteluun myös muut hoiva-alat. On hyvä, että päättäjät yli puoluerajojen ovat halukkaita kirjaamaan lakiin velvoitteen hoitajamitoituksesta, ja että hoidon laatukriteerit, valvonta ja sanktiot pitää määritellä selkeästi. Riittävä määrä hoitavia käsipareja varmistaa, että hoitajalla on aikaa kohdata mummu pitkän elämän eläneenä arvokkaana ihmisenä. On aika palauttaa aito arvostus hoitotyötä kotona ja hoitoyksiköissä tekeville.