Paperilehti paras lehti: päivä alkaa kunnolla vasta sen jälkeen, kun on selaillut tuoreet lehdet. Miten voikin olla niin nautinnollista tallustaa aamulla postilaatikolle ja todeta, että siellähän ne odottavat.
Raahenseutuaamuna ei ole kahta puhetta, mikä lehti luetaan ensimmäisenä. Ja koska olen se aamuvirkumpi, paikallislehdestä ei tarvitse edes kamppailla.
Enpä osannut työvuosien aikana Seutua näin korkealle arvostaa. Oman lehden lukeminen jäi joskus hävyttömän hataraksi. Nykyisin Raahen Seudun avaaminen on juhlahetki. Tuttu tunnelma ja tekemisen tohina palautuvat mieleen, kun silmäilee aluksi otsikot läpi. Jahas. Vappu on taas onnistunut löytämään kiinnostavan aiheen. Maarit ja Vesku ovat käväisseet penkkareissa. Raililta on koskettava kolumni, voimia hänelle.
Mainokset ovat nousseet uudelle arvoasteikolle. Ennen ne olivat vitsaus, joka tuli viime hetkillä rohmuamaan palstatilaa tekstiltä ja kuvilta. Nyt seuraan mainoksia silmä kovana. Mitä on tarjolla päivän ruokavärkeiksi? Entä mistä kannattaa hakea muut tykötarpeet?
Moni on kysynyt, eikö töihin ole ikävä. Ei ole, ainakaan vielä. Sen sijaan työkavereiden juttusille on tullut kaipuu monet kerrat. Mutta siinä haikaillessa on muistunut toimitustyön todellisuus. Työpäivän aikana pitää ehtiä niin epäinhimillisen paljon, että aikaa ei jää ylimääräisille turinoille.
Saa pistää tikulla silmään, mutta ennen oli toisin. Kauppakadun kellaritoimitus oli kuin rautatieasema, hälisevä ja väkeä täynnä. Ja sitä tupakansavun määrää. Kun joku pistäytyi juttusille, pistettiin tupakaksi. Sitä taitoa en oppinut, mutta sivusta katsoenkin huomasi, kuinka sauhutteluhetki oli kuin pieni yhdistävä rituaali. Työnteko keskeytyi hetkeksi ja ajatukset nousivat sinertävän sauhun mukana lähemmäksi katonrajaa.
Elävästi on jäänyt mieleen, kun toimitukseen saapui avorismin tuoja. Taskujensa uumenista elämän kolhima runoilija kaivoi esille nuhjuisen ruutupaperin. Hän oikoi sen huolellisesti toimitussihteerin pöydälle ja jäi odottamaan kommentteja. Sanoja ei tarvittu, toimitussihteerin hyväksyvä ilme riitti. Tovin lämmiteltyään ja sauhuteltuaan raihnainen kulkija lähti jatkamaan matkaansa. Mennessään hän nopli tottunein ottein työpöytien tuhkakupeista pisimmät natsat.
Siinä rautatieaseman tunnelmassa työnteko sujui luontevasti. Ajatus ei takerrellut, vaikka puhelimet pirisivät ja nauru remahteli. Mikä parasta, siinä sauhun ja remmakan keskellä kuuli uusia jutun aiheita.
Väitänpä, että avokonttorien nykyinen hiljaisuuden vaatimus vaimennettuine puhelimineen ja lukittuine ulko-ovineen on työympäristönä paljon painostavampi. Eikä kukaan tule enää vinkkaamaan jutun aiheista.
Toki uutisten jäljille pääsee nykyisinkin. Onhan netti ja ovat sähköpostit ja puhelimet. Mutta eivät ne vedä vertoja sille, kun pääsee tietolähteen kanssa suoraan nokatuksin ja juttusille. Sehän on kuin mansikkapaikan löytäisi.
Tai siis oli. Eläkeläisellä on uutisten jäljittämisen aika enää muisto vain. Ja hyvä näin. Nuoremmat sörkkikööt niitä sähköpikseleitään. Vilttiketjuun siirtynyt rapisuttaa mieluummin painettua sanaa, jonka joku toinen on valmiiksi työstänyt.