Minne onni menee, kun se katoaa? Olen törmännyt julkisessa sanassa usein viime kuukausina teemaan onnellisuus. Filosofit ja muut viisaat ovat pohtineet sen olemusta ja siihen pyrkimisen mielekkyyttä. Hepä ovat vapauttanet minut turhilta paineilta.
Ensimmäinen haloo helähti mielessäni, kun luin, ettei onnellisuuteen kannata pyrkiä. En muista kenen ajatus se oli.
Elämä on mitä on, ja saan elää sen juuri sellaisena, mikä vaihe eteeni sattuu: surut suruina ja ilot iloina, tuntematta pahaa omaatuntoa kummassakaan tilanteessa. Optimistisen ajattelun tarjoaminen syvässä murheessa möyryävälle voi olla väkivaltainen teko, samoin myös toisen onnellisuuden ehdollistaminen.
Filosofi Frank Martela vahvistaa tämän ajatuskuvion: ”Onnellisuuden suora tavoittelu ei näytä johtavan haluttuun päämäärään”. Hänen mukaansa onnellisuus löytyy parhaiten merkityksellisen elämän sivutuotteena. Sen rakennusaineiksi Martela esittää neljää elementtiä. Ensimmäinen on se, että ihminen kykenee tekemään valintoja, jotka ovat hänen omien arvojensa ja päämääriensä mukaisia. Toiseksi, hän tuntee, että on osaava siinä, mitä tekee. Kolmas tekijä onnen muodostumisessa on kokea läheisyyttä ihmisiin, joista välittää. Neljänneksi on tärkeää kokea, että ihmisen omalla toiminnalla on hyviä seurauksia muille.
Yli 30 teosta hyvinvoinnista ja onnellisuudesta kirjoittanut psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen avaa lisää onnellisuuden olemusta. Hän sanoo, että onnen palikat rakentuvat jo geeneistä ja lopun sanelee ympäristö ja elämä. Ei huono, sillä nämä kaikki voivat asettua korvaamaan toisiaan tarvittaessa.
Ojanenkaan ei suosittele tavoittelemaan suoraan onnellisuutta, kannattaa mieluummin tavoitella asioita, jotka tuovat itselle ja muille hyvää mieltä.
Vaikkakin Suomi sijoittui ykköseksi 156 maan onnellisuusvertailuissa, Ojanen huomauttaa meillä olevan myös osattomia ja syrjäytyneitä. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä indikaattoreita tutkimuksessa käytettiin bruttokansantuotteen, odotettavan eliniän ja vapauden kokemuksen lisäksi.
Olen levittänyt lähipiirissäni ihan vitsiksi asti sanaa oksitosiini. Se on yksi onnellisuushormoneista, jopa rakkaushormoniksi kutsuttu. Naisen oksitosiinitaso ennen orgasmia on todettu jopa viisinkertaiseksi tavanomaiseen. Nyt säikähtäneille tärkeää tietoa: oksitosiinia erittyy toki myös ystävän kosketuksesta, halauksesta, hieronnasta, eläinten silittelystä siis läheisyydestä toiseen elävään.
Kuinka paljon sodanjälkeinen sukupolvi näki koskettamista? Entä heidän lapset ja lastenlapset?