Istun syysauringossa pihakiikussa ja puhdistan pulleita, punaisia puolukoita. Mietin mennyttä kesää. Harvoin on säistä veisattu yhtä paljon valitusvirttä kuin menneenä kesänä. Oliko syytä?
Mikä saa nykysuomalaiset ajattelemaan, että kesän pitäisi olla hellettä ja auringonpaistetta kuin Välimeren maissa ikään? Kun muistelen lapsuuteni kesiä, tulee vängällä mieleen kananlihalla värjöttely uimakoulussa ja ihanat sateet, jotka vapauttivat kitkemishommista sisälle kirjojen pariin. Oli hellettäkin kuin makeaa ruokavaliossa: harvoin, mutta sitä nautittavampaa.
Menneeseen kesäänkin sisältyi oikeasti lämpimiä päiviä, koska minäkin tarkenin luopua villahousuistani. Ukko väittää, että sitä ei joka kesä ole nähty.
Sadettakin saatiin. Vältyttiin karrelle paahtumisen kausilta toisin kuin monina muina kesinä. Luonto pysyi terveen vihreänä pitkälle syyskesään.
Kesä alkoi todella hitaasti, se on myönnettävä. Hitaus sai aikaan ihmeen, jota ei ole koettu aikoihin: soilta löytyi hilloja kerätä asti. Kypsymisaikaan sattuneet helteet tosin tekivät satokaudesta lyhyen. Ylikypsiä marjoja oli murheellista katsella. Suolle jääneeseen marjamäärään oli syynä myös poimijoiden vähyys. Iäkkäitä meni suolle eksymisen uhallakin, mutta nuoremmasta väestä monet löysivät helpommat marjamestat markettien torikojuista.
Mansikka-ajan alkaessa sateen ripsujen säestyksellä epäilin harmaahomeen iskevän pahemman kerran. Väärin meni ennusteeni. Viileät yötkö ehkäisivät homeen voittokulkua? Lopputulemana oli kuitenkin pitkä satokausi ja laadukas sato.
Perunaan kokeiltiin kummaa konstia. Kotipuutarha-lehdessä mainostettiin aspiriinia rutontorjuntaan. Pitää ruiskuttaa kuulemma ennen ruton varsistomerkkien ilmaantumista. Auttoiko vai ei. Tiedä häntä. Perunat saatiin joka tapauksessa terveinä kellariin.
Mustikoiden laadussa oli kyllä toivomisen varaa. Hyvälaatuisia omenoita tuli paljon, mutta niiden kypsyminen oli tuskallisen hidasta.
Positiivisia ovat kesämuistoni. Päällimmäisenä kiitollinen mieli.
