Siitäki on parin viikon päästä jo 40 vuotta, ku Kuningas kuoli. Melekeen yhtä pitkä aika ku hänen elämäsä kesti. Muistan Elviksen kuolinpäivän ku eilisen. Se oli elokuusa 1977. Mää olin lähösä äitin kans Helsinkiin. Istuttiin onnikasa Raahen linija-autoasemalla, valamiina lähtöön Vihantiin ja junalle. Auton kattokaiuttimista kuulu uutiset. En saanu kunnolla selevää, mutta kuulin, että amerikkalainen laulaja ja näyttelijä on kuollu. Heti uutisten perrään tuli Aamun peili. Käkelä oli jo liikkeellä. Nyt mää kuulin selevästi: Reslin Elvis on kuollu.
Se oli aika tärräys. Mää olin jo fani. Mulla oli kaks kessää aiemmin Valo-Urasta ostettu kasetti ja eelliskesänä Oulusta ostettu levy.
Iltapäivällä tultiin Isolle kirkolle. Kavunvarret ja kioskien akkunat kirku Iltasanomien lööppejä: Elvis on kuollu. Uutinen toistu toistumistaan iltaan saakka.
Seuraavan vuojen sissään suurin osa kavereistaki vanitti Elvistä. Ja telekkarista tuli keikkoja, se viimisistäki essiintymisistä tehty kooste.
Mää aattelin, että 42-vuotiashan on jo vanaha. Että eihän siinä oo mittään ihimeellistä, jos sen ikänen könähtää. Olin ite siis vähä toisella kymmenellä. Isä valisti mua ja sano, että 42-vuotias on nuori, mies parraasa iäsä. Että viiskymppinenki on vielä nuori. En tajunnu sillon. Nyt tajuan, ku oon ite jo 51 ja äitiki kuoli vain 44-vuotiaana.
Elvis synty köyhään mökkiin Missisippin Tupeloon. Jo nuorena se nousi kuulusuuteen rokin kuninkaana ku avaruusraketti. Nousukiito vei korkeuksiin kaikkien yhteiskuntaluokkien yläpuolelle. Urraan mahtu ala- ja ylämäkiä. Elvis menetti äitisä nuorena, niinku määki.
1970-luvun puolivälin jäläkeen Kunkku eristäyty entistä enemmän. Hommat eli sovitut keikat se enimmäkseen hoiti. Tuhannen kertaa se alotti essiintymisen See See Riderilla. Lavalla se oli joskus meleko pökkyräsä. Nii tupakeisaan, että höpötti sekavia ja nauro itekseen. Omasta mielestä se ei ollu narkki, ku se ei piikittäny ite ittiään ja sillonki ku piikitettiin, ei tuikattu suoneen vaan lihakseen.
Päähänpistoja riitti. Elvis lähti vaikka tervehtimmään resitenttiä ja Nixoni otti vastaan. Tai sitte lähettiin kesken rillijuhulien hakemaan maapähkinävoileipiä omalla nelimoottorisella suihkukonneella toiselta puolen Amerikkaa.
Päivät nukuttiin ja yöt hilluttiin. Ikkunat vuorattiin voliolla, että päivä ei paista sissään.
Mun teoria on, että Kuninkaalta loppu happi. Se joutu liian äkkiä liian korkialle, iliman äitiä – iliman yhtään tosiystävvää. Mutta Elviksen mussiikki tullee elämään vielä kauan. Viimestenki aikojen Kuningas oli nimenommaan tulukinnan mestari. Toista samanlaista tunneääntä ei tuu. Elvisten eli julukkisten merkitys on siinäki, että heitä aatellesa me ussein aatellaan ihtiäki.