Takavuosina en juuri miettinyt terveyskeskuspalvelujen toimivuutta. Eläköitymisen jälkeen tarvitsi terveyskeskusta vielä vähemmän, kun voi itse myöntää huilingin ja ottaa omat tropit käyttöön. Hankalampia ongelmia on kuitenkin pakko lähteä hoidattamaan terveyskeskukseen.
Toissa syksynä hakeuduin lääkärin pakeille kipeän polveni pakottamana. Lenkille en ollut päässyt aikoihin ja kauppareissuistakin selviäminen vaati mahdollisuutta nojata ostoskärryihin.
Lääkäri kysyi, suoriudunko kotiaskareista. Kai minä niistä. Meillä ovat pikkutilat ja tukiseinää aina käden ulottuvilla. Tiedustelin kuitenkin, saisiko lupaa pysäköidä invapaikalle. Lääkäri hymähti, että se vaatisi pyörätuolissa olon. Punnitsi minut kipulääkkeillä selviäväksi tapaukseksi ilman sen kummempia tutkimuksia.
Menin resepti kädessä apteekkiin. Siellä kysyttiin, kuinka monta purkkia otan. "Onko niitä montakin?", hämmästelin. Oli kuulemma piikki auki koko vuoden. Jaahas.
Kituuttelin muutaman kuukauden. Kivut yltyivät ympärivuorokautiseksi. Turvauduin takavuosilta tuttuun lääkäriin. Sain asiallisen kohtelun: voimakkaamman kipulääkkeen ja röntgenkuvan jälkeen lähetteen kiireellisenä leikkaukseen.
Ennen leikkausta oli kuitenkin vielä kerran vaivattava terveyskeskusta: oli pakko saada lisää tehokasta kivunlievitystä. Sen sain, tosin saantia edelsi hiihto- ja pyöräilyohjeet, vaikka hiihtokelit olivat heikot elokuussa ja pyöränselkään en ollut vuoteen päässyt. Minusta tuntui siinä tilanteessa, että keinoälyrobottilääkärikin olisi selvinnyt siitä asiakaskontaktista asiallisemmin.
Olen päätynyt ajattelemaan, että turha pelätä mahdollista sotea. Tuskin se huonompi voi olla kuin nykyjärjestelmä, jossa siinäkin on monta toimivaa osaa: hammashuolto, hoitajien palvelut, fysioterapia...
Olettaisin, että jo potilaan valitsemismahdollisuus muodostuu palvelun tuottajan kannalta pakoksi ottaa potilas asiakkaana. Muuten voi uhata potilaskato. Pakottanee koppavimmatkin katsomaan peiliin ja kehittämään itseään.
Kirjoittaja on ruukkilainen luomun puolestapuhuja.
