Mää kävviin rouvan kans viime kesänä kaks kertaa sirkuksesa. Raahesa vieraili heinäkuusa pari. Pieni ulukomaalainen ja iso kotimainen. Molemmat oli omalla tavallaan hyviä.
Vaikka Sirkus Caliba oli pieni ja teltasa kaikki vähä rempallaan, se oli elämys silti. Paikannäyttäjät, jo eläkeikäset manneesipojat, oli arvokkaita. Ettäisen kohteliaasti pää kallellaan he viisasivat istumaan oikialle penkille. Lapset oli innossaan ja se innostushan tarttuu.
Pelle oli ulukomaansirkuksen paras essiintyjä. Kotimaisesa Finlandiasa kaikki oli kolome kertaa isompaa ja teltta ja kahtomot tip top, vaikka oli tojella kuuma keli. Essiintyjäkki oli korkiatasosempia. Mutta katsomosa pikkuväen innostus ei ollu yhtään riehakkaampi ku pienemmäsä sirkuksesa.
Esityksiä kahtellesa tuli mieleen, että sirkuslaisen elämä on rankkaa. Jatkuvaa teltan pystyttämistä, essiintymistä, purkua ja matkustamista. Hirviä homma, että totteutettaan pari tuntia kestävä elämys ja illuusio ylleisölle.
Ajatellaan vaikka klovnia. Vaikka artistin henkilökohtanen elämäntilanne olis mikä, arreenalla on oltava hauska ja onnistuttava. Vaikka kuinka särkis päätä, vaikka kuinka painas maksamattomat velat ja vipit, vaikka miten olis tapellu puolison kanssa vielä tuntia ennen näytöstä, niin lavalle on mentävä niinku ei-mittään.
Täsä tullaan tojelliseen ammattilaisuuteen. Nyrkkeilijä Mike Tysonin entinen valamentaja Constantine ”Cus” D’Amato – olipa kaverilla vaikia nimi – määritteli sen hyvin: ”tojellinen ammattilainen tekkee sen, mitä pittää tehä, vaikka tuntus miltä”. Eli pelle vettää shoun aina yhtä timmisti, oli korvien väliset asetukset mikkä hyväsä.
Tästä taas ite kukanenki voi juontua ajattelleen ihtiäsä. Kuinka palijo mää annan näitte niin sanottujen ohheiskuvioitten vaikuttaa suoritukseen työsä? Ku elämän sirkus pätkäsee pajavasaralla ohtaan, hymy meinaa hyytyä.
Paitti tojellisella ammattilaisella. Ku rokkari Jerry Lee Lewisin vaimo kuoli 1983, Killeri kiipes silti lauteille ja essiinty. Tallenteelta näkkee – jos tietää ja ossaa kahtua – mitä on tapahtunu. Mutta jos ei tiiä, näkkee tavanomasen shoun. Ku mun äiti kuoli 1982, isä meni seuraavana päivänä töihin – niinku aina ennenki – ja velipoika kouluun. Mää en menny kouluun, vaan sairaalaan. Mulla oli aika leikkaukseen. Multa leikattiin sissäänkasvanu varpaankynsi. Kahtelin toimenpijehuoneen akkunasta viereisen rakennuksen kolomanteen kerrokseen. Sielä olin eellisenä päivänä käyny kahtomasa äitiä viimisen kerran. Aattelin, että tämä elämä on tosi arvaamaton sirkus. Sillon sateli räntää. Ja kaikki muuttu. Vaikka hajosin, yritin kasata ihteni ja tehä sitä, mitä piti: yritin ellää.