Olen aina katsellut paljon taivaalle.
Lapsuusmaisemassani Lapualla ei silmälle juuri muuta suuntaa ollutkaan. Lakeuksilla syntyi rakkaus pilviin, ohuisiin cirruksiin, heinäpoutina vaahtoaviin cumuluksiin, verhoihin, hahtuviin, palleropilviin.
Isoisäni opetti myös ennustamaan säästä. Aamulla hän seisoi vakavana portailla ja sihtasi kannattaako lähteä perunapenkkejä multaamaan, marjastamaan tai heinään.
Iltaisin tulivat tähdet, planeetat ja tekokuut. Revontulet, tulipallot, tähdenlennot. Valosaastetta ei ollut, Simpsiönvuoren tumma, tyyli siluetti piirtyi alkusyksyiselle taivaalle. Kun istuin yläherran huoneeni ikkunalaudalla jalkojani heilutellen, ei minun ja tähtitaivaan välissä tuntunut olevan mitään.
Pyörittelin tähtikarttaa kädessäni ja opettelin tähtikuvioita ja niiden mielikuvitusta innostavia nimiä. Ja opin. Lapsena oppi kaikenlaista.
Tänä syksynä olen syventynyt vanhaan harrastukseeni. Olen istunut keittiön ikkunan ääressä yöllä, pimeässä ja todennut, että sen minkä nuorena oppii, vanhanakin vielä taitaa. Palauttelin mieleeni kymmenen suurimman tähden nimeä ja muistelin millaisia legendoja tähtikuvioihin liittyy.
Totesin, että tämä tekee minulle erittäin hyvää. Tähdet ja koko avaruus ylittää kaiken käsityskykymme. Minulle riittää toteaminen, en haluakaan tietää juurta jaksain kaikkea – eikä sitä kaikkea voisikaan tietää.
Lokakuun puolella tunsin riehakasta iloa, kun Mars ilmestyi etelän iltataivaalle. Se näkyy siellä vieläkin, punaisena ja mystisenä, vaikka alkaakin jo tässä kuussa himmetä. Katselin sitä tässä iltana muutamana olohuoneemme sohvalta käsin ja hämmästelin ihan samalla tavalla kuin lapsena: tuolla on planeetta. Sinne kestää noin puoli vuotta matkustaa ja siellä on ehkä ollut joskus vettä ja elämää.
Eilen aamulla otin kännykällä valokuvan Venuksesta, joka loisti suorastaan häikäisten aamutaivaalla. Kännykällä kuva planeetasta! Jos voisi tehdä aikahypyn jonnekin parin tuhannen vuoden taakse ja näyttää ihmisille planeetan kuvaa puhelimessani, pidettäisiin minua varmasti melkoisena ihmeidentekijänä. Taivaanvangitsijana.
Joskus tuntuu, että olen kadottanut sen hämmästelemisen taidon, joka minulla lapsena oli. Nyt kun olen sen löytämässä pitkästä aikaa tähtien kautta, tuntuu hyvältä.
Hämmästymisen, ihmettelemisen kyky on ihmiselle tarpeellinen. Että elämä ja kaikki sen ilmiöt, koko universumi, tuntuu ihmeeltä. Kuinka paljon on sellaista, mitä en koskaan tule ymmärtämään.
Silloin tulee napanneeksi kiinni myös siitä tunteesta, että on etuoikeutettu kun saa elää.