Isäni oli kuorma-autoilija ja pienimuotoinen korjaamo/maatalousyrittäjä Keski-Suomen pohjoisimmassa kunnassa, Pihtiputaalla. Meillä oli kaksi kuorma-autoa lähinnä puutavaran ajossa ja kolmen auton korjaamorakennus.
1950-luvulla ja pitkälle vielä 1960-luvulle kevyt puutavara kuormattiin käsivoimin. Tukkien kuormaukseen saatiin koneellista apua 1950-luvun alkupuoliskolla. Tukit vedettiin yksitellen sinkkivaijerin ja tukkisaksien avulla kuormaan. Kuormaamiseen tarvittiin alhaalla oleva saksipoika ja kuorman päällä tukkien liikkeitä köydellä ohjaava kuormamestari.
Kuluneena syksynä luonto on näyttänyt ympäri maailmaa nurjan puolensa runsaiden paljon tuhoa ja kärsimystä aiheuttaneiden luonnonilmiöiden kautta. Myös täällä koto-Suomessa on saatu kokea reippaita syysmyrskyjä.
Pääsimme ”nauttimaan” suomalaisesta syysmyrskystä syksyllä 1957. Lähdimme viemään bensiinikäyttöisellä Sisu-merkkisellä kuorma-autolla, vuosimalli 1955, puutavarakuormaa Kokkolaan.
Sisun kuormalavana oli puoliperävaunu ja kuormattavat puut olivat kuorittuja ”ropseja”. Kuorman tekeminen oli mahdollisimman työlästä, sillä jouduimme keräilemään useamman laanin pohjat, ennen kuin saimme kuorman täyteen. Työvoimamme muodostui kuljettaja Toivosta, vänkäri Heikistä ja allekirjoittaneesta, 13-vuotiaasta pojan nulikasta.
Myrskysää piti huolen siitä, että emme päässeet oikein nauttimaan työn ilosta. Kuormauksen aikana sattui ensimmäinen takaisku. Yksi propsi vähän lipsahti ja rikkoi oikeanpuoleisen takaikkunan. Paikkailimme sitä vanhalla työtakilla ja perinteisellä kiinnitysavulla, rautalangalla.
Kuorman tultua täyteen suuntasimme Kokkolaan. Mereltä tullut myrskysade oli riepotellut Kokkolan kaupunkia vähän nykymalliin: ojat ja kadut olivat täynnä vettä, ja monet talot olivat joutuneet luopumaan katostaan.
Tultuamme kaupunkiin suuntasimme satamaan. Keskellä kaupunkia olimme kääntymässä risteyksessä oikealle, kun oikean takapyörän pultit katkesivat, ja pyörän napa tipahti katuun. Onni ei todellakaan meitä suosinut, sillä vakavan vian lisäksi risteyksestä oli myrskyn myötä syntynyt kohtuullinen järvialue.
Kuljettaja Toivo oli laivamme kapteeni, ja niinpä hänelle lankesi avun hakeminen. Ei ollut taskuissa kännyköitä, joten täytyi lähteä etsimään lähintä puhelinkioskia. Sellainen sitten löytyi ja puhelinluettelon kautta löytyi myös autoliike, josta saimme tietenkin jalkaisin noudettua uudet pyörän pultit. Seuraava yö menikin sitten ”remonttia korjatessa” varsin kosteissa korjaamo-olosuhteissa.
Iltapäivällä pääsimme satamaan ja saimme kuorman purettua. Oman huoltotankkauksemme jälkeen lähdimme ajamaan yötä myöten kotia kohden. Olimme tulleet jonkin matkaa Kokkolasta, kun Toivo pysäytti Sisun tien varteen ja kysyi minulta jaksaisinko ajaa. Hän oli itse tapahtumien vuoksi hyvin väsynyt, ja Heikillä ei ollut ajotaitoa, eikä näin ollen ajokorttiakaan.
Minullakaan ei tietenkään ollut ajokorttia, mutta autolla ajamista olin harjoitellut jo aivan pienestä naskalista isän polvilla istuen. Ajaminen oli nuorelle pojalle tosi mieluista, joten ilmoitin Toivolle halukkuuteni ja niin pääsin Sisun rattiin.
Ajaessa täytyi seurata tarkasti moottorin lämpömittaria, sillä auton jäähdyttimessä oli pieni vuoto ja se vaati aika ajoin vesilisäyksen. Vettä oli kyllä nyt riittävästi tarjolla.
Kotimatka sujui alkuun kohtalaisen hyvin, mutta loppumatkasta alkoi nuorenkin miehen silmä väsymyksestä lupsahtelemaan. Kotiimme oli enää noin kaksi kilometriä, kun nelostien pitkällä suoralla tapahtui sitten se lopun jutska. Nukahdin rattiin.
Muistan hyvin sen tunteen, kun auto alkoi kääntyä ojan suuntaan, mutta mikään minussa ei enää saanut ohjauspyörää kääntymään. Heräsin heti, kun etupyörä nojasi pehmeään ojan penkkaan, ja aloin kääntämään takaisin tielle. Vaihdoin pienempää vaihdetta ja toivoin, että etupää nousisi ylös. Hakosen Einarin tierumpu lähestyi jo sitä vauhtia, että aloin jarruttelemaan.
Juuri ennen tierumpua keula nousikin tielle, mutta vauhti oli jo niin hiljainen, että vedättämisestä huolimatta liike pysähtyi. Vahinkoa ei onneksi tullut. Toivo vaan joutui pihasta hakemaan toisen Sisun, jolla saimme vedettyä ojassa olevan auton kuiville.
Tämän syksyn myrskyistä on saatu jo pientä tuntumaa, ja talvi tekee tuloaan. Lehtien tavanomainen otsikko tähän aikaan vuodesta on ollut: Talvi pääsi yllättämään. Nyt voisimme hoitaa asian siten, että yllätämme talven ja teemme ne huoltotoimenpiteet, joiden jälkeen voimme luottavaisin ja turvallisin mielin lähteä syksyn ja talven matkoille. Tarkastus- ja huoltokohteina voisivat ainakin olla renkaat, akku, kaikki nesteet, öljyt, huurrekaavin ja moottorin lämmitin. Akun tarkastuksessa ei riitä pelkästään kevyt mittailu, vaan sille on tehtävä oikea kuormitusmittaus.
Komeakaan hevonen ei kykene vetämään suurta tukkikuormaa, jos se on jostakin kipeä. Akun suurin kuormitustilanne tulee pakkaskäynnistyksessä. Automme ei kyllä pane pahakseen sitäkään, jos se syksyllä pestään ja vahataan. Alustankin pesu olisi suotavaa. Vahatusta maalipinnasta lähtee jää ja lumi mukavasti irti ja maali säilyy hyvännäköisenä.
