Joka tiikerillä ratsastaa, havaitsee vaikeaksi laskeutua maahan.
Siinä haavoittuu, kenties kuolee, mutta vähintään saa pahoja arpia loppuiäkseen.
Tämän tietää kirjailija Kalle Lähde, raitis alkoholisti, joka lunasti esikoisromaanillaan Happotesti paikkansa Suomen virallisena juoppokirjailijana.
Happotestille sai nauraa vedet silmissä, mutta nyt vitsit ovat vähissä. Lähde ei ole yrittänyt kirjoittaa esikoisensa veroista jytkyä, vaan tyynesti käärinyt hihansa ja jatkanut loogisesti aloittamaansa tarinaa.
Romaanin päähenkilön Joonatanin itsetuhoinen elämä etenee kauhistuttavalla vääjäämättömyydellä rappu rapulta kohti kellaria. Mies elää unelmaansa. Avioeron jälkeen tilillä on reilusti paalua ja juotavaa kolleittain käden ulottuvilla.
Tuhon enteet ovat nähtävissä kerrostalovoileivässä, jonka pihvinä Joonatan marinoituu.
Alakerran juoppo Joppe kuolee sohvaansa. Yläkerran virolainen trokari lorottaa kylpyvedet katosta läpi, laastit tippuvat. Näiden kahden tragedian välissä Joonatan juo, haisee, näkee krapulapainajaisia ja taas juo.
Eteisen lattialle putoilee Turun Sanomia kiihtyvällä tahdilla. "Päivät kuluu hukkaan", kuten Kolmas Nainen muinoin lauloi. Oma pakoputki on yhtä löysällä kuin kaulan jatkeessa alati raottuva juoma-aukko.
Lopulta keho kieltäytyy tottelemasta ja jalat menevät istumalakkoon. Nykytermillä ilmaistuna: tapahtumat eskaloituvat.
Tarmokas ex-vaimo pistää vielä viimeisen kerran tuulemaan ja sukii miehen naapurin yksinhuoltajalesken kanssa ihmisten ilmoille ja hoitoon. Siellä mies joutuu kohtaamaan tekemisensä silmästä silmään.
Jos jotakin alkoholistilta kadehtii, niin itsetuntoa. Se on Amerikan Yhdysvaltain kokoluokkaa.
Edellisessä romaanissa Joonatan koki itsensä sukellusveneen kapteeniksi. Nyt keskustellaan jo presidenttitasolla.
Kaikki tuntuu niin mahdolliselta. Nyrpeästi käyttäytyvä nuori nainen ei ole mitään muuta kuin tuleva morsian. Viattomuus on ylittämätöntä: päälle singotut haukut ja arvostelut kimpoavat tyhjiin. Minäkö juoppo? Kunhan vähän siemailen.
Käsitys omasta itsestä kirkastuu hetkittäin – vähän samalla tavalla kuin sairaalloisen lihava näkee itsensä hotellin vessan liian isosta peilistä alastomana ja kauhistuu, mutta syöksyy peittämään kokonaisuutensa entistä isommalla kaavulla.
Lähteen teksti on helppolukuista ja sujuvaa. Hyvät assosiaatiot ja mehevät kielikuvat naurattavat siinä missä tarina kauhistuttaa.
Lukujen lopussa Lähde sammuttaa valot niin, että kun seuraava ylösnousemus tapahtuu, lukijan osaksi jää kuvitella mitä pimeyden ytimessä on tapahtunut. Se on antoisaa.
Tuntemusten kuvaaminen herätti kaksinaisia tunteita. Niin hauskoja kuin mielleyhtymät ovatkin, ne löysyttivät minulta kirjan rankimman kohtauksen. Läheistapaaminen entisen vaimon kanssa ei ole niin tehokas, kun Joonatan jatkoi assosiaatioiloitteluaan suuren nöyryytyksen hetkellä. On vaikea uskoa "roastattavana" olevan ihmisen ajattelevan mitään muuta kuin että maa aukenisi jalkojen alla ja imaisisi tyhjyyteen.
Toisaalta mielleyhtymät kevensivät todellisuutta, joka oli raittiiksi ponnistelevalle miehelle riittävän kova muutenkin. Huumorista oli toipilaalle apua – ja todennäköisesti vaimollekin.
Kalle Lähde esittelee romaanissaan Minnesota-hoidosta tutun menetelmän, läheistapaamisen, jossa alkoholisti joutuu kohtaamaan omat läheisensä ja kuuntelemaan ilman puheoikeutta miltä hänen juomisensa ja käytöksensä on toisista tuntunut.
Alkoholisti on mestari kieltämään ongelmansa ja syyllistämään kaikki muut paitsi itsensä ja elää muutenkin jatkuvan kieltämisen kierteessä. Syyllisenä juominen ei tahdo onnistua – ainakaan se ei ole yhtä mukavaa.
Läheistapaamisissa ei voi puolustautua, vaan kaikki on nieltävä. Monelle tässä tilanteessa tapahtuu ratkaiseva käänne toipumisessa.
Loppuluisu-romaanin suurinta antia onkin vahva kokemuksellisuuden tuntu. Kirjailija ei kuvaa sivusta katsomiaan asioita, vaan tietää mistä kirjoittaa.