Puoli viisi, hieron unisia silmiä, mietin, pitäisikö jo nousta ylös ja varmistan, katsoinko ajan oikein kellosta, joka on kaapinseinällä sängyn jalkopäässä. Nousen ylös ja vedän ikkunaverhot sivuun, silmieni eteen avautuu kirkas auringonnousu. Onpa kaunis aamu, mietin, kun laitan kahvikeittimen omaan tehtäväänsä ja sanon koiralle, pian mennään. On, kuin se ymmärtäisi, sillä häntä nousi ylös heiluen.
Ulos astuessa haistan raikkaan kesän tuoksun ja kuulen lintujen viserryksen, varmaan poikaset lähteneet pesistä. Kas, harakkapoikue, näky on miellyttävä, sillä emolintu opettaa poikuettaan etsimään itse ravinnon ruohikosta.
Kävelen hitaasti joka-aamuista reittiä, ihaillen luonnon kauneutta. Mietin, missähän jänöjussi on, kun sitä ei näy, jussi, jonka näen usein aamuisin.
Kylläpä näkyy nuo tyhjät huoneistot selvästi, kun aamuaurinko paistaa matalalta kerrostalojen seinäleveyteen. Paljon on tyhjiä huoneistoja. Kaukana on ne ajat jolloin näihinkin taloihin oli pitkät varausjonot. Tuumin, miksihän ei useimmat ihmiset rakenna pysyvää kotiaan näihin taloihin, vaan mieluimmin asettavat itsensä kovan velkataakan alle, kun rakentavat oman talonsa johonkin lähiöön, talon, jossa on aina jotain kunnostettavaa puuhaa. Ei tahdo asunnot kelvata edes omille työntekijöille.
Hihnassa oleva etenee haistellen omaa kulkuväylää, kun ohitseni ajaa pyöräilijä. Töihin kai menee, mietin, kun katson etenevää ja huomaan kuinka hirvi ylittää tien ja suuntaa kulkunsa kerrostalojen pihaa kohti.
Enpä ole ennen hirveä nähnyt alueella. Katson suuntaan johon se meni, katse pysähtyy romuauto rivistöön. Noukin olisi hyvä poistaa rumentamasta miellyttävää näkymää ja eikä haittaisi vaikka nuo liikennemerkitkin suoristettaisiin, niin katse ei jäisi niihin vähäksi aikaa kiinni. Nousen mäkeä ylös kohti porrastasannetta mieli virkeänä, sillä aamu on ihana, asuntoalue miellyttävä ja on hyvä aloittaa jälleen uusi päivä.
