Vuonna 1969 Tornion meripelastusseurassa päädyttiin siihen, että PR Niilo Saarinen ei sovellu heidän vesistöalueelleen. Aluksen vaatima syväys ja käyttäytyminen virtaavassa vedessä tuottivat vaikeuksia. Torniolaiset raportoivat havainnoistaan pääkallopaikalle Helsinkiin ja sen seurauksena aluksen sijoittamisesta Raaheen alettiin keskustella.
Lyhyiden neuvottelujen jälkeen päätettiin, että PR Niilo Saarinen siirretään Raaheen keväällä 1970. Raahesta neuvotteluihin osallistuivat Lars Lindberg ja Ulf Bruun-Riegels.
Keväällä 1970 pelastusristeilijää lähti Ruotsin Seskaröstä hakemaan miehistö, johon kuuluivat Ulf Bruun-Riegels, Eino Tiinanen, Lars Lindberg, Torsten Söderholm ja allekirjoittanut.
Lensimme Raahen Pursiseuran rannasta Y&M Sipolan vesitasokoneella, jonka 6 istuimen istumajärjestystä jouduttiin muuttamaan ensimmäisen nousuyrityksen jälkeen. Tasapainon saavutettuamme nousu onnistui hyvin, muuten en kirjoittaisi tätä. Voidaksemme laskeutua Seskarön eli Seiskarin saarelle meidän piti ensin tehdä valtakunan rajanylitys Tornion ilmatilassa.
Meidän aluksen hakijoiden oli annettu ymmärtää, että Saarinen oli laskettu vesille. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan alus oli edelleen telakalla pojamaaleja kuivattelemassa. Sitten aloitetiin porukalla laivan vesillelasku. Se kellui hienosti, mutta todella korkealla, sillä polttoainetankit oli pumpattu tyhjiksi telakointia varten. ”Uffe” kävi Seiskarin kylän puhelinkioskista soittamassa Tornioon, että tuovat Röyttään bunkkeria, että päästäisiin Raaheen. Matka Tornioon sujui ihan hyvin. Torniossa meille ilmoitettiin, että mukaan lähtee paljon tavaraa, joka pitäisi siirtää alukseen. Varapotkuri siirrettiin kannelle ja surrattiin hyvin kiinni. Sitten "Torsti" ehdotti, että kuormuri Raahesta hakisi loput, sillä meidän aika ei riittäisi kaiken laivaamiseen. "Lasse" löysi yhden mielenkiintoisen laatikon, joka piti ehdottomasti ottaa mukaan. Se oli ammuttavan yhdysköyden laatikko. Myöhemmin kotimatkalla hän testasi sitä.
Merimatka Raaheen meni hyvässä säässä ja hyvässä hengessä alukseen tutustuessa. Minulla oli pitkä ruorimiehen jopi, ei vastahakoisesti, vaan pikemminkin suuresta halusta ja mielenkiinnosta. Saavuimme illalla senaikaiseen Lapaluodon satamaan. Vastaanotto oli maltillinen. Muistaakseni seuraavana päivänä oli lehdistö paikalla.
Lehtijuttu sai aikaan kovan kiinnostuksen alusta kohtaan. Porukkaa riitti laiturilla. Koko kesäajan alusta esiteltiin yleisölle, vesitykit ja muut laiteet kiinnostivat kovasti. Minulla oli ilo ja kunnia saada tavata myös itse kunniapuheenjohtaja Niilo Saarinen. Hän halusi itse käydä toteamassa, miten alus oli kotiutunut Raaheen.
Aluksen kunnostustyöt aloitettiin myös välittömästi. Maalausta toteutti ammattitaidolla Matti Heiskari ja muut talkoolaiset. Minä hallitsin paremmin kiinnitysendojen pleissauksen, föörin ja ahterin endat ja springit. Makeavesisäiliöt piti myös puhdistaa ja slammata. Koska telakalla oli tehty vain pohjan kunnostus ja potkurin vaihto, kunnostustöitä todellakin riitti.
Seuraavat vuodet 1970–74 olivat aluksella hyvin antoisia ja sain kokea paljon merimiestaidon vaativia haasteisia tehtäviä. Minun aktiivinen toimintani Saarisella hiipui v. -75 siirtyessäni kauppalaivojen palvelukseen. Myöhemmin sain seurata PR Niilo Saarisen toimintaa paraatipaikalta, kun palvelin Rautaruukin satamahinaajassa.
Sydämeni sykkii aina meripelastuksen hengessä...