Pienenä tyttönä, ensimmäisessä kuusijuhlassa, sain opettajalta lausuttavakseni runon nimeltä Kirje Joulupukilla, jossa köyhän kodin lapsi pyytää läheisilleen kaikkea hyvää, mutta ei itselleen mitän. Jostakin syystä tapaus on jäänyt muistoihin.
Järkyttävän nuorena, näin taaksepäin ajateltuna, minut valittiin Aittokylän nuorisoseuran esimieheksi. Silloin pidettiin iltamia. Tehtiin porukalla ohjelmat kunkin taipumusten mukaan. Oli kuvaelmia, sketseiksi niitä kai nykyään sanottaisiin, musiikkia, kronikoita ja lausuntaa. Nimismieheltä haettiin lupa. Lopuksi sai olla puolitoista tuntia tanssia useimmiten vinyylilevyjen tahdittamana. Oli myös vierailuiltamia muihin lähiseutujen nuorisoseuroihin. Esiintyjät ja rekvisiitta kuorma-auton lavalle ja niin köryyttelimme vierailemaan.
Reippaasti alle kaksikymppisenä muutin Ojakylälle osuuskauppaan töihin.
Ojakylän nuorisoseuralle oli tulossa seuran 80-vuotisjuhla. Toimintaa veti nuoriso-ohjaajanakin toiminut maanviljelijä. Juhlanäytelmäksi oli valittu Minna Canthin Anna-Liisa. Sain näytellä nimiosan. Oulusta tuli ohjaaja ja Kuokkasen peruukkiliikkeestä vuokrattiin vaalea pitkälettinen tukka.
Harjoittelimme kylmällä seurantalolla ja minulta meni ääni ennen ensi-iltaa. Maatalosta tuotiin kuumaa sipulimaitoa ja sain käskyn olla puhumatta ennen esitystä. Kuuluttaja ehti jo varoittaa yleisöä, mutta lääke oli tepsinyt. Ääni oli palannut.
Esitys arvosteltiin Kalevassa tai Liitossa. Oli hurja kuva, jossa Anna-Liisa kyyhöttää lattialla ja isä uhkaa yläpuolella kirves valmiina lyömään.
Arvostelu tuotti minulle niin hiljaista iloa, että muistan arvostelun sanat vieläkin.
Myös Anna-Liisa-näytelmällä vierailimme, kävimme myös kotikyläni tutulla nuorisoseuralla.
Sitten seurasi opiskelua, työtä yrittäjänä ja perheenäitinä.
Jossakin vaiheessa hakeuduin Raahen Runoseuran harrastuspiiriin. Oli säännöllisiä kokoontumisia, kursseja, esiintymisiä yhdessä ja yksin pyydettynä erilaisiin tilaisuuksiin. Esiinnyimme kirkoissa, seurakuntataloissa, kirjastoissa, vanhainkodeisa ja Pekanpäivien aikaan Patsaspuistossa.
Kerran ilmoittauduin Raahe-opiston teatteritaiteen kurssille. Kesästä 2016 tuli kesäteatterikesä Rosvoloiden parissa. Tiesin, että siihen kesään ei paljon muuta mahdyu. Jätin jo tavaksi tulleen terveysmatkan väliin. Lukuharjoitukset alkoivat jo helmikuussa. Toni ohjasi ja sai hillityn tyynellä otteella ryhmän toimimaan haluamallaan tavalla.
Raahen Teatterin näyttelijät ovat vapaaehtoisia. Innostus ja antautuminen työhön on täydellistä.
Sain pienen roolin mustalaisleirissä öykkärimäisenä Hurmalan Berttana. Repliikkejä oli vähän, mutta opin sylkemään pahoja kalanmaksakapseleilla maustettuja piirakoita reippaasti. Puvustaja valitsi vaatteet ja assistentti kehotti tekemään kiharat ja voimakkaan meikin, esitinhän komeaa mustalaisnaista.
Tulimme esityspäivinä hyvissä ajoin teatterille ja muodostimme ison pöydän ympärille kehän, jossa keskityimme tulevaan esitykseen.
Jännitimme esityspäivien sääoloja ja iloitsimme taka-alalla katsomon täyttymistä. Kerran oli kaatosade ja kadulle, teatterin ulkopuolelle oli muodostunut ikään kuin uima-allas, jossa varhaisnuoret näyttelijät ilakoivat. Yksi ihana tyttö sanoi minulle: Tule sinäkin Seija leikkimään, minua harmitti, sillä en uskaltanut; olin pukeutunut sukkahousuihin ja olisin joutunut olemaan märissä vaatteissa koko esityksen ajan. Näytelmä vietiin sateen innoittamana tavallistakin suuremmalla intensiteetillä, piirakanleipojien jauhot oikein pöllysivät ja painit jytisivät.
Kun esitykset elokuussa loppuivat, pidettiin hautajaiset, joissa syötiin pitsaa, grillattiin vaahtokarkkeja, poltettiin repliikkipapereita, tipautettiin muutama kyynel ja lausuttiin jäähyväissanoja. Jotkut saunoivatkin.
Ettei unohtuisi kiito konkarinäyttelijä Anjalle, hän opasti minua Raahen Teatterin tapoihin.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kesä teatterimuistojen arkistoon.