Pattijoen ”Johonnan korpeen” Sauvolan perintötilalle perustettiin 1850-luvulla Koukkulan torppa. Torppa oli rakennettu alkujaan jo vuonna 1786 savupirtiksi. Vuonna 1854 sen asuttivat Jakob Jakobinpoika Pramila (s. 1818) ja vaimonsa Anna Liisa (s. Makkonen 1819). Näin torppa sai nykyisen nimensä Pramila.
Nimenään sitä kantaa tällä hetkellä noin 30 henkilöä, heistä puolet asuu Hailuodossa. Hailuodossa on perimätiedon mukaan myös Jakob Jakobinpojan juuret. Esi-isän otaksutaan päässeen pakenemaan isovihan kurimusta ja asettuneen Siikajoelle. Sen jälkeen suku on asunut Siikajoella Kastellin eli Pramilan talossa. Sieltä syntymäkodistaan Jakob muutti Raaheen ja perusti perheen. Koukkulan torppaan muutettaessa perheessä oli jo kolme lasta.
Punaposkinen torppa seisoo yhä tanakasti paikallaan. Sille nimensä antanut ja toista sataa vuotta huolta pitänyt suku sen sijaan on käynyt vähiin. Siikajoelta Pramila esiintyy enää talon nimenä, sukunimenä se on kadonnut.
Raahen tienoon sukuhaarasta enää yksi Pramilaa sukunimenään käyttävä on jäljellä. Pääsiäisen tienoilla siunattiin haudan lepoon Hilja Mirja Emilia Pramila (s. 1925). Hänen isoisänsä Johan Hentrik (myöhemmin Juho Heikki) oli ensimmäinen Johonnan korven torppaan syntynyt suvun jäsen.
1800-luvun loppuneljänneksellä Pramilan pienessä tuvan ja kammarin käsittävässä torpassa riitti vilskettä Siellä asuivat äitinsä kanssa veljekset Antti ja Juho, joilla molemmilla oli jo vaimo ja useampi lapsi. Jakob-isän ja useamman taaperoikäisen lapsen oli ajan vitsaus keuhkotauti vienyt, mutta Anna-äiti eli 94-vuotiaaksi. Lienee hänen perimäänsä, että Pramilan suvun naiset ovat kooltaan pieniä, mutta tomeria ja toimissaan ahkeria. Vähäisestä varresta huolimatta kaikissa heissä asuu tarmokkuus tarttua työhön ja huolehtia lähimmäisistään.
Pramilan torppa jäi Antin ja hänen jälkipolvensa kodiksi. Antin puoleinen sukuhaara on sammunut lapsettomana, viimeinen Pramilan torpan tomera naisihminen oli hänen pojanpoikansa vaimo, Toini.
Juho-veli siirtyi noin 3 kilometrin päähän syntymäpaikaltaan Ojalan torppariksi Kaarelaan, myöhemmin Ramilankankaaksi nimetylle paikalle. Torppari Juho elätti perheensä tekemällä puutöitä, saaveja, tiinuja ja muita tarve-esineitä ja kävi niitä myymässä Raahen torilla käsikärryillä lykäten. Myöhemmin Yrittihaaksi nimetyssä torpassa keuhkotauti niitti kahden sukupolven ajan hautaan naisia ja lapsia. Juhon kahdesta avioliitosta ja 16 syntyneestä lapsesta selviytyi aikuisikään ja perheelliseksi viisi tyttöä ja yksi poika.
Pramilan nimen jatkajaksi jäi Matti August (1884-1961), eli Auku, kuten häntä kutsuttiin. Keuhkotauti vei ensimmäisen vaimon sekä 4 lasta. Kaikkien poikien Antin, Arvon ja Kallen menettäminen pienokaisina kalvoi Auku-isää koko hänen elinikänsä. Kolme tyttöä Fanni, Sofia ja Tyyne joutuivat jo varhain piikomaan kylän taloihin ja avioituivat myöhemmin tahoilleen.
Toisesta liitosta syntyivät tytöt Hilja, (1925-2017) ja Vieno (1926-2012, Koskitalo). Tyttöjen syntymän myötä Anna-äidille puhkesi sokeritauti, jota ei tuolloin 1930-luvulla vielä osattu hoitaa. Tytöt muistelivat, että äidille syötettiin voita, jotta olo friskaantuisi eli kohentuisi, mutta hän menehtyi.
Äidin kuoltua 6–7-vuotiaat tytöt muistivat olleensa paljon kahdestaan. He kertoivat myös kulkeneensa kylän taloissa saadakseen ruokaa. Auku-isä kävi töissä Lapaluodossa sahalla tai laivoja lastaamassa, lisätienestiksi hän teki kelkkoja ja rekiä kotona.
Tytöt sairastivat paljon, oli kuumetta ja korvakipuja. Lapsuuden korvasäryistä jäi elämänikuinen vaiva Hiljalle. Hän sairasti myös riisitaudin, jota hoidettiin kuumilla katajahauteilla.
Hieman yli 10-vuotiaana Vieno pääsi pikkupiiaksi Mattilanperälle, aluksi vahtimaan isosiskonsa Tyynen sekä tämän kälyn lapsia. Nuoruudessaan hän teki mutkan etelässä karjakon työssä, avioitui sieltä Möykkyperälle emännäksi ja hänestä tuli äitini.
Hilja jäi isän kanssa torppaan. Auku-papan kerrotaan sanoneen, että yhden lapsen hän pitää kotona, tämä saa hoitaa hänet hautaan. Yrttihaassa Hilja hoiti maataloustyöt, lypsi, ruokki eläimet ja huhki pellolla.
Lapsuusmuistoissani näen Hiljan juosta hippasevan, menossa haravan kanssa Haasijon niitylle. Hilja-täti liikkui aina hyvin joutuisasti, lähes juoksemalla, saappaat jalassa ja ruudullinen vyölina (esiliina) edessä, huivi päässä. Tädin polkkatukka oli hyvin ohutta ja liukasta sorttia, joten huivi nousi päälaelle kuin piispan hiippa. Polkkatukka heilahti aina, kun täti separoi maitoa ja separaattorista kuului KLING. Torpassa oli 2–3 lehmää. Maito kirnuttiin voiksi, joka myytiin Raaheen, itse juotiin vain kurria.
Pienessä torpassa Hilja piti säntillistä järjestystä. Kaikella tavaralla oli oma paikkansa, että löytyivät. Myöhemminkin Hilja yleensä oli se, joka tiesi, mistä mikin tarvekalu huushollissa löytyy.
Hiljan siivoaminen oli aina hyvin järjestelmällistä. Viikkosiivouksen yhteydessä hän pyyhki pölyt oven kamanankin päältä. Tuolia hän pyöritti vasemmalla kädellään kiinni pitäen myötäpäivään, ja samalla oikea käsi pyyhki tarkasti jokaisen pienan ja jalan. Hilja sai siivota myös isänsä jälkiä. Lattialla oli valkoinen posliiniastia, jonne Auku-pappa sylkäistä pruikkautti purutupakan perskat. Useinkaan ei osunut astiaan, vaan meni lattialle.
Auku Pramila menehtyi syöpään 1961, ja Hilja muutti sisarensa Vienon perheeseen Kangasniemeen.
Äidittömäksi varhain jääneistä sisaruksista tuli jälleen tuki toisilleen. Vieno-äidilleni Hiljan apua maataloustöissä, etenkin karjanhoidossa, oli jaksamisen kannalta huomattava. Hilja tykkäsikin enemmän ulkotöistä ja eläinten hoidosta. Kaikki Pramilan suvun muut naiset olivat taitavia käsityöihmisiä, mutta matonkuteiden leikkaus oli ainoa, jota Hilja teki, niitäkin välillä valikoiden. Usein hän oli sitä mieltä, että kuteeksi oli hylätty vielä ihan käypää vaatetta.
Lapsuuden ja nuoruuden köyhät ajat olivat opettaneet hänelle tavan, että kaikkea hyödyllistä ja käyttökelpoista voidaan vielä tarvita. Tädin laatikoista löytyi aina pienelle kerälle käärittyjä langan ja narun pätkiä tai siististi taiteltuja lahjapapereita uusiokäyttöä varten.
Hänelle ei ollut tarkkaa se, miten asiat yleensä tehdään ja niinpä hän oivallisesti keksi uusia toimintatapoja ja ratkaisuja. Kun nappi putosi puserosta kesken heinäntekokiireiden, Hilja koppasi pihalta pienen kiven, laittoi sen kankaan alle napin paikalle, etsi jostakin langanpätkän, sitaisi sen kiven alta kiinni ja kas, uusi nappi oli siinä.
Toimissaan ja askareissaan Hilja-täti oli sukkela, työteliäs ja tomera, mutta omien tarpeidensa suhteen hyvin vaatimaton. Hän oli aikuisiässään syrjäänvetäytyvä ja eristäytynyt ihmissuhteista. Kuulovammansa vuoksi häntä usein kohdeltiin hitaana ymmärrykseltään. Lapsuudessa hän oli kärsinyt kovin korvasäryistä. Vasta yli 70-kymppisenä hän sai apua, kun korvia tarkemmin tutkittiin ja ilmeni, ettei hän ilmeisesti koskaan ollut pystynyt kunnolla erottelemaan puheesta sanoja. Kommunikaattorin ja kuulokojeen avulla tädin suhtautuminen ympäristöönsä muuttui, hän jutteli vieraillekin, ja etenkin läheisissä ihmissuhteissa paljastui hyvin syvälliseksi keskustelijaksi. Apuvälineistä oli kyllä haittaakin, etenkin päiväunilla, kun ei saanut nukuttua, kun joku kuorsasi. Täti itse!
Viimeisen vuosikymmenen aikana sisaruksista tuli vielä entistä läheisempiä, heidän asuessaan Palvelukeskus Kotirannassa. Heidän välillään vallitsi lähes ilmiömäinen yhteys. Vieno-äidiltäni meni viimeisinä vuosina puhekyky. Hilja taas ei saanut puheesta selvää. Mutta ei tarvittu kuin kosketus ja silmiin katsominen. Pitkiä aikoja Hilja istui siskon vuoteen vierellä pidellen tätä kädestä kiinni. Välillä pikkusisko nukahti, välillä heräsi ja silmiin nousi riemu isosiskon läsnäolosta.
Työteliään elämän päivärytmiin täti oli sidoksissa loppuun asti. Hänen sisäinen kellonsa havahdutti unesta iltapäivisin klo 16 jälkeen, ”pittää joutua navettaan”. Hyvin leikkisä ja välillä ilkikurinenkin Hilja-täti oli välillä. Hänellä oli myös nasevia tokaisuja. Viimeisinä vuosina ruoka ei hänelle oikein maittanut ja hän kieltäytyi välillä kokonaan syömästä. Kysyttäessä, mikä hänelle sitten maistuisi, täti tokaisi: –Kahavia ottasin, mutta se taitaa olla niin kallista, ettei sitä täsä kuppilasa tarjota.
Hän oli hyvin aikaansa ja maailman tapahtumia lehdistä ja televisiosta seuraava viimeisiä vuosiaan lukuun ottamatta. Vieno-siskon poismeno ja omat fyysiset vaivat, etenkin näön heikkeneminen laskivat vireyttä.
Minulle täti oli ”kakkosäiti”, ja hän kutsui minua viimeisinä vuosina pelkästään tytöksi. Myös Matti-veljeni pärjäämisestä täti huolehti viikoittain. Ihmeteltävää meille nuoremmille oli tädin kiitollisuus kaikesta, hyvin pienestäkin. Kuppi kahvia, suklaakarkki tai tytön lukemat lasten lorut tai hauskat runot toivat hymyn huulille. Vielä viimeisinä päivinä iltapesua tehtäessä täti vastusteli aluksi, mutta aina lopuksi kuului: –Kiitos!
Hilja-tädillä oli myös toinen kadehdittava taito yli muiden. Hän osasi nauraa itselleen.
Hieman Eeva Heilalaa mukaellen Hilja-täti voisi kertoa itsestään näin:
Ei minusta kannata haastella.
Nimeni mukkaan hilijanen,
ja kaikkea en ees välitä kuulla.
Tytöllekin sanon, että ei sitä tarvi mittään puhua,
ottaa vain käestä kiinni.
Se lukkee sillon mulle runoja,
eniten tykkään siitä Upponallesta:
”Minä en pohjimmiltani ole
nalle kovin raju.
Upossa uiden kehittyi
mulle oiva rauhan taju.
Sellainen tietäköön huutia
joka rakastaa pelkkää ruutia!
Ja sellainen jolla on ammuntaan halua,
voi rauhassa vaikka navettaan valua.
Pyssyksi kelpaa navettaharja,
ammunnan hoitaa karja.”
Tykkään Pätkis-suklaasta ja
lapsista, joita voi kattua silimiin ja hymmyillä.
Töistä joisa ei tarvi niin pikkutarkka olla,
käsityöt jätän Vienolle, vain matonkuteita leikkaan,
mutta navetan ja heinäpellon suuntaan saappaat saa kyytiä.
Vasikoiden juotto, parsien kuivitus, sonnanluonti,
heinien anto ja lypsy.
Saunan lämmitys kahesti viikosa, mee sannoon Matille, että saa jo mennä.
Pihan haravointi, puolukan poiminta, mukavat ulkotyöt naisten kesken.
On niitä muitakin marjoja tullut, varsinkin perkattua.
Raahen seutua, Pyhäjokiseutua, Maaseuvun tulevaisuutta
lueskelen, niistä löytyy paljon viisautta.
Niinku, että Ruotsin Silvia on syntynyt joulun aatonaattona
ja se vanhempi Elisapetti vuonna 1900.
Ja että Kirkakin on kuollu, vaikka tuolla se laulaa televisiosa
Vaatteilla en niin koreile, kunhan ois punasta.
Joko sais sitä kahavia?
