Lukijalta
Mielipide

Lukijan kynästä: Raahen tienoolla vähän paikallisia uhreja vuonna 1918

Punakaarti ja venäläissotilaat vangittiin

Punaiset olivat Raahessa vallanpitäjiä marraskuun 1917 yleislakosta lähtien venäläisten sotilaiden tuella 1. helmikuuta 1918 saakka, jolloin suojeluskunta sai avukseen Ouluun matkalla olleesta retkikunnasta 220 miehen suuruisen osaston, joka pakotti vähäisen laukausten vaihdon jälkeen punakaartin ja venäläiset sotilaat antautumaan. Kahakassa kuoli vain ruuti- ja räjähdysainevarastoa vartioinut venäläinen. Vangiksi joutui noin 230 venäläistä sotilasta ja 70-80 punakaartilaista.

Venäläiset sijoitettiin kahteen kasarmiinsa. He saivat aluksi liikkua varsin vapaasti ja upseerit pitää aseensa. Punavangit pantiin ensin kaupungin poliisiputkaan, mutta kun heitä tuli lisää kaupungin lähikunnista, siirrettiin osa aseman lähellä olleeseen tyhjään taloon ja myöhemmin vankileiriksi muutettuun Porvari- ja Kauppakouluun.

Valkoisten sodanjohto aloitti pohjoisesta alkaen sotilaiden kuljetukset Venäjälle, mutta evakuointi jouduttiin keskeyttämään ennen Raahea. Eräiden tietojen mukaan Raahesta ennätettiin lähettää joukko matruuseja Venäjälle rekikuljetuksena Limingan kautta. Venäläiset siirrettiin Raahesta vasta 31.3. Uudenkaarlepyyn vankileirille.

Kuulusteluissa todettiin venäläisten sotilaiden päällikön kapteeni Kukinin, vänrikki Meyerin ja kahden matruusin eli ns. sotilaskomitean jäsenten toimineen punakaartin johdon kanssa yhteistyössä Raahen kahakassa. Monilla paikkakunnilla tällaiseen toimintaan syyllistyneitä surmattiin, mutta Raahessa tiettävästi ei yhtään venäläistä eikä punavankia teloitettu.

Paikallisia punaisia ei kuollut Raahen vankileirillä

Raahen suojeluskunta määrättiin 16.3. valmistelemaan kauppakoulun vankileiriä muualla vangittuja punaisia varten. Tampereen seudulta tuotiin heitä huhtikuun alusta alkaen niin paljon, että toukokuun puolivälissä vankeja oli 772.

Olot tulipalossa vaurioituneessa, lämmittämättömässä ja liian ahtaassa koulurakennuksessa olivat surkeat, mutta pahinta oli heti alkanut aliravitsemus. Jo kuukauden kuluttua vankeja alkoi kuolla kasvavassa määrin niin, että heitä menehtyi toukokuussa lähes 100. Lehtitietojen mukaan ei pieneltä paikkakunnalta saatu hankituksi aluksi riittävästi ruokaa suurelle vankimäärälle elintarvikepulan takia, mutta on selvittämättä, oliko nälkäkatastrofin syynä myös vankileirin johdon tai Sotavankilaitoksen muonitusosaston laiminlyönnit.

Sotavankilaitos päätti lakkauttaa jo toukokuussa pienet vankileirit, mutta Raahesta vankien siirto viivästyi kulkutautivaaran takia: vangeista 478 lähetettiin 3.6. Tammisaareen, mutta muut jouduttiin jättämään heinäkuun puoliväliin asti Raaheen isorokkopotilaina tai huonokuntoisina tai palvelutehtäviin.

Sotasurmat 1918 -tilaston mukaan Raahessa kuoli yhteensä 142 punavankia valtaosaltaan nälkiintymisestä sekä huonoista oloista ja hygieniasta aiheutuneeseen heikkouteen, mutta myös eri tauteihin: munuaisvaivoihin menehtyi parikymmentä ja isorokkoon kymmenkunta vankia.

Runsaasta 50 paikallisesta vangista ei kuollut yhtään, koska omaiset toivat heille ruokaa. Vankien kohtelu oli muiden vankileirien tapaan nöyryyttävää ja väkivaltaistakin, mutta tiettävästi vain yksi vanki ammuttiin.

Raahessa paheksuttiin vankileirin oloja. Raahelainen kansanedustaja, vuorineuvos Arthur Lagerlöf arvosteli – ainoana kansanedustajana – 24.5. eduskunnassa pitämässään puheessa ankarasti oloja vankileireillä ja vaati vangittujen aseman pikaista järjestämistä. Raahen Sanomat totesi kirjoittaessaan 28.5. Lagerlöfin puheesta jokaisen raahelaisen tuntevan nämä asiat, mutta lisäksi ”havainnollisimpina ja pöyristyttävämpinä”.

Armahdusanomuksia puollettiin

Valtiorikosoikeudet langettivat tutkinnan päätyttyä kesän lopulla 1918 pitkiä kuritushuonetuomioita punaisten johtajille, mutta myös rivimiehille heidän aseellisista toimistaan Raahen valtauksen yhteydessä ja yleislakon aikana.

Useat tuomituista anoivat valtiorikosylioikeudelta lievennystä tuomioihinsa ja saivat puoltavia lausuntoja tunnetuilta raahelaisilta, joista mainittakoon seminaarin lehtori Iivari Reinilä, kansankoulun johtajaopettaja Kaarlo J. Kauppila ja konsuli Bertil Sovio. Neljä suojeluskuntaan kuulunutta pattijokista isäntää puolsi punakaartin johtomiehiin kuuluneen torppari Frans Kaarelan armahdusanomusta.

Valtiorikosylioikeus suhtautui varsin nihkeästi anomuksiin, mutta useimmat Raahen seudun punavangeista vapautuivat syksyllä 1918 annettujen armahdusasetusten nojalla. Raahen Sanomissa toivottiin kansalaissovun merkeissä jo heinäkuussa, että vapautuviin suhtauduttaisiin ymmärtäväisesti ja sovittelevasti, jottei tarvitsisi korjata ”helposti jatkuvia vihan hedelmiä”.

Raahelaisia punaisia menehtyi Sotasurmat 1918 -tilaston mukaan sisällissodassa viisi, joista kolme kuoli Tammisaaren ja yksi Suomenlinnan vankileirillä sekä yksi katosi. Pattijoen, Saloisten ja Vihannin punaisista ei kuollut yhtään. Valkoisia kaatui tai kuoli sodassa saatuihin vammoihin 21 miestä, joista oli Raahesta kotoisin kuusi, Pattijoelta neljä, Saloisista kaksi ja Vihannista yhdeksän.

Joissakin puheenvuoroissa esitetty väite paikallisten punavankien erityisen julmasta kohtelusta Raahessa ei näytä tapahtumien valossa pitävän paikkaansa. On myös väitetty, että Raahessa vaiettiin sisällissodan tapahtumista vuosikymmeniä, koska veritekoihin osallistuneet valkoiset johtivat kaupunkia 1950-luvulle saakka.

Ainoa terroriteko Raahessa oli kuuden asevelvollisuuskarkurin ampuminen, josta oli päävastuussa suojeluskunnan päällikkö Isak Kerttula, joka muutti Jyväskylään jo vuonna 1922. Muunkin johdon vaikutusvalta hiipui Raahessa viimeistään 1930-luvulla Lapuanliikkeen tyrehdyttyä.

Sisällissodan tapahtumista vaikenemista esiintyi kaikkialla Suomessa. Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila onkin todennut: ”Sotienjälkeiset asiat ovat aina niin hankalaa aluetta, että sinne pelkäävät enkelitkin astua.”

Reino Rantanen