Rantakadun ja Pitkänkarinkadun kulmassa asui Samuli Pauhalarjun Wanha Raahe -kirjan mukaan merimiehiä: kulmatontin numero 149 omistajia olivat 1850-1860 -luvuilla merimies Niemelin, merimies Hoffren, perämies Forsman ja nahkurimestari Karlund.
Rantakadun puolella sijaitsevan seuraavan tontin, numero 148, omistivat tuolloin luotsin leski Lindgren, merimies Kaarakainen, merimies Nilsson ja kraatari Sundberg. Vuodesta 1937 alkaen tontilla sijaitsevan talon omisti Ruusa Ailonen (1900-1981). Talossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toisesta mentiin Ailoselle ja toisesta hyyryläisten huoneistoon, joka käsitti keittiön ja huoneen. Talossa oli puulämmitys. Ei vesijohtoa eikä saunaa. Talvet olivat kylmiä ja lumisia. Talveksi laitettiin tuplien väliin pumpulit ja tulitikkulaatikoita. Jääkukat peittivät ikkunat. Tällä paikalla sijaitsee nyt kolmen perheen rivitalo.
Ruusa oli saunottaja ja kuppari
Leskirouva Ruusa Ailonen oli ammatiltaan saunottaja, hieroja ja kuppari, ja varsin värikäs persoona. Hän teki kotikäyntejä. Hänen ammattitaitonsa oli laajasti tiedossa ja hänen hieronta- ja kuppauspalveluitaan tilattiin maakuntaa myöten. Ruusa ei omistanut televisiota. – Yleensä hän tuli hieromaan tai kuppaamaan iltasella työpäivän jälkeen. Jos televisiossa oli tuona iltana joku elokuva tai muuta mielenkiintoista ohjelmaa, hän jäi katsomaan, kertoo eräs hänen entisistä asiakkaistaan.
Hän oli avioitunut Ailosen kanssa, joka oli häntä huomattavasti vanhempi. Ailosen kuoltua hän peri Rantakadun-talon. Leskirouva Ruusa avioitui merimies Luttisen kanssa. Heillä oli kamarin seinällä sängyn yläpuolella kuivattu iso käärme. Luttinen lienee sen tuonut kaukomailta.
Pyörällä nurin paloaseman kulmalla
Ruusa liikkui polkupyörällä vielä ikäihmisenäkin. Eräänä talvisena päivä hän tuli Hassisen kauppaan yltä päältä lumessa ja baskeri hassusti vinksollaan. Kauppias Esteri Tokola purskahti nauramaan.
– Sinäkin siinä kehtaat vielä nauraa, pyöräilevä nainen puhisi vihaisena. Hän oli kaatunut pyörällä lähellä paloasemaa. - Taisit kaatua aivan tahallaan juuri paloaseman vieressä, että saisit apua nuorilta miehiltä, palomies Esko Suomela oli kiusoitellut Ruusaa auttaessaan hänet pystölleen lumisesta olotilastaan.
Ruusa oli kahvimusteri
Suomessa ostokortteja on käytetty molempien maailmansotien aikana ja niiden jälkeen, viimeksi lokakuusta 1939 lähtien 1940-luvun lopulle saakka. Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä.
Ruusa oli perso kahville. Kun Ruusa niin kovasti tykkäsi kahvista ja oli sitä vailla, niin Esteri Tokola heltyi antamaan hänelle kolmen kuukauden korttiannokset etukäteen. Kortit hän piilotti laatikkoon, josta rouva Hassinen, Esterin tuleva anoppi, ne löysi.
– Ankarat torumiset siitä seurasi, Esteri muistelee. Niin ei missään tapauksessa olisi saanut tehdä, ja jos tarkastaja olisi tullut ja huomannut vilungin, olisi kauppa joutunut vastuuseen. Vähitellen Esteri sai virheensä korjattua sumplimalla kupongit verokahvien kanssa. Verokahvi oli huomattavasti kalliimpaa kuin kortilla ostettu kahvi. Valtio keräsi tällä konstilla rahaa kahvimustereilta.
